Uudistuva Ihmiskunta 1/1980

1. Aluksi: politiikan “kaksinaisluonteesta”

Puolueteoria on marxilaisuuden vaikeimpia ja vähiten käsiteltyjä alueita. Täysipainoista puolueteoreettista keskustelua on käyty vain niinä parina-kolmena vuosikymmenenä, jotka kattavat toisen internationaalin kriisin, lokakuun vallankumouksen ja Kominternin muodostumisen (Lenin, Luxemburg, Lukåcs sekä näistä hieman erillisenä Antonio Cramsci). Jos tätä kulta-aikaa seuranneet vuosikymmenet muutoinkin ovat merkinneet marxismin kriisin vähittäistä kypsymistä, puolueteoriassa tämä on alusta asti ilmennyt täydellisenä hiljaisuutena. Jos voidaan sanoa, että teorian ja käytännön ykseyden mahdollisuudessa ilmenee tiivistettynä marxilaisuuden inhimillisessä tiedostuksessa suorittaman mullistuksen sisältö ja jos tämän mahdollisuuden toteuttaminen on juuri puolueen ja puolueteorian tehtävänä, osoittaa vallitseva tilanne, ettei tuota mahdollisuutta ja sen toteuttamista voida turvata joillakin teoreettisilla tai filosofisilla väittämillä, vaan niissä on pikemminkin kysymys haasteesta, johon jokaisen historian vaiheen on etsittävä omat vastauksensa ja johon vastaaminen ei suinkaan aina ole yhtä helppoa. Ei ole edes niin, että hiljaisuus puolueteorian alueellla olisi mekaanista heijastusta muun teoreettisen työn jälkeenjääneisyydestä. Puolueteoria ei ole mikään lisäys historiallisen materialismin yleiseen teoriaan, ei sen “soveltamista” koskeva oppi; pikemminkin juuri puolueteorian alueella asetetaan ja ratkaistaan koko teorialle perustavaa laatua olevat “tietoteoreettiset” ja “historianfilosofiset” kysymykset (käytän, näitä käsitteitä metaforisessa merkityksessä, johon palataan tuonnempana esityksessä).

Puolueteoria käsittelee työväenluokan poliittista järjestäytymistä sekä poliittisen vallan valtaamisessa tarvittavia keinoja. Politiikan käsitteellä taas on marxilaisuudessa mielenkiintoisella tavalla ristiriitainen asema. Yhtäältä korostetaan usein politiikan kaikkikattavuutta; esim. Gramsci piti politiikkaa “itsenäisenä tieteenä”, joka voidaan tietyssä mielessä samaistaa historian – ja siten kaiken elämän – kanssa.[1] Kuten Lenin, myös Gramsci vaati, että kaikkia yhteiskunnan ilmiöitä on tarkasteltava yksiselitteisesti vallankumouksellisen puolueen näkökulmasta, “puoluekantaisesti”. Tämän asenteen rinnalla kulkee marxilaisuudessa toinen, sille ainakin ulkoisesti vastakkainen: siinä politiikka nähdään kapitalistisen yhteiskunnan sisäisten ristiriitojen ilmauksena, “yhteisten asioiden hoidon” vieraantuneena, nurinkäännettynä muotona, “vääränä tietoisuutena”.[2] Proletariaatin tehtävänä on – Marxin ja Engelsin sanoin – poistaa “edellytykset luokkavastakohtaisuudelta ja myös luokilta yleensä ja samalla oma valtansa luokkavaltana”.[3]

Tämä ristiriita ei ole näennäinen. Erityisesti tänään sillä on välitöntä käytännöllistä merkitystä; viittaan yhtäältä siihen epäluottamukseen, joka porvarillisen politiikan byrokratisoitumisen ja elitisoitumisen seurauksena kohdistuu sen piirissä toimiviin työväenluokkaisiin organisaatioihin, toisaalta ns. uusien liikkeiden piirissä harjoitettuun libertaaris-kommunistiseen, vallan lakkauttamistavoitteen vakavasti ottaneeseen teoretisointiin, johon myös työnjaon hävittämistä tarkastellut Rudolf Bahro liittyy.

Antonio Cramscin ajattelu ja elämäntyö tarjoavat – kokonaisuutena tarkasteltuina – terävimmän tuntemani näkökulman tähän politiikan kaksinaisluonteeseen. Seuraavassa tutkin, tarjoaisivatko ne myös välineet tämän kaksinaisuuden voittamiseen ja samalla kenties pohjan marxilaisen puolueteorian uudelle nousulle.

2. Lenin, Lukács ja Althusserin kritiikki

Marx perusti tunnetusti kapitalismin vallankumouksellisen kukistamisen ja sosialismin ja kommunismin rakentamisen näköalansa työväenluokan asemaan tässä yhteiskunnassa. Kapitalismin ristiriidat eivät hänen mielestään olleet satunnaisia vaan väistämättömiä; kapitalismin itsensä synnyttämän yhteiskuntaluokan, proletariaatin asema (riistonalaisuus, työvoiman tavaraluonne, “vapaus” omistamisesta jne.) oli näiden ristiriitojen tihentymäpiste ja sisälsi samalla uudenlaisen järjestyksen mahdollisuuden. Kuuluisa lausahdus, että työväenluokalla ei kapitalismin kukistamisessa ole mitään menetettävänä mutta kaikki voitettavana ei ole pelkkä ohjelmallinen kärjistys, vaan Marxin yhteiskuntakäsityksen yhteenveto. Eräs edellä puhutun politiikkakäsityksen ristiriitaisuuden ilmentymiä on se seikka, että itsenäisen puolueteorian kehittely marxilaisuudessa on alusta pitäen merkinnyt tämän lähtökohdan relativisointia. Niinpä Lenin tunnetusti katsoo, ensinnäkin, että sosialistisen vallankumouksen edellyttävä tietoisuus ei työväenluokassa voi syntyä itseohjautuvana prosessina, vaan luokkatietoisuus on tuotava työväenluokkaan ulkoapäin; toiseksi Lenin korostaa että tuo tietoisuus ei koostu yksinomaan eikä edes ensisijaisesti työväenluokan omaa asemaa vaan yhteiskunnan kaikkien luokkien ja kerrostumien asemaa, etuja ja keskinäissuhteita koskevista katsomuksista. Pitäytyminen työväenluokan omiin etuihin johtaa parhaimmillaan vain “tradeunionistiseen tietoisuuteen”, joka on porvarillisen ideologian vaikutusta työväenluokassa.[4]

Leninin käsitystä kannattaa verrata nuoren Georg Lukácsin “vasemmistolaiseen” luokkatietoisuus- ja organisaatioteoriaan. Päinvastoin kuin Lenin, Lukács oletti, että työväenluokalla on eräällä tapaa myötäsyntyinen, “mukaanluettu” (zugerechnet) tietoisuus; vallankumouksellisen puolueen tehtävänä on “saattaa työväenluokka tietoiseksi omasta tietoisuudestaan”. Arkipäiväisessä olemisessaan työväenluokka on kapitalismin fetisoituneen tajunnan vanki. Vasta kypsyessään historiallisen tehtävänsä suorittamiseen se saavuttaa tietoisuuden tuosta tehtävästä ja samalla itsestään sen toteuttajana (mikä merkitsee, kuten Lukács hegeliläisittäin ilmaisee, subjektin ja objektin yhteenlankeamista, totaliteettia). Puolueen rooli oli Lukácsille ristiriitainen: se ei voi herättää työväenluokan vallankumouksellista, “mukaanluettua” tietoisuutta, ellei se jo itse edusta tätä, ellei se kaikessa toiminnassaan orientoidu työväenluokan historiallisen tehtävän mukaisesti. Koska puolueen tietoisuus kuitenkin viime kädessä on työväenluokan tietoisuutta, sen on oltava eräällä tapaa joukkojen kontrollissa; siinä missä työväenluokan spontaani toiminta viittaa tulevaan yhteiskuntaan, siinä puolue on aina vallitsevien yhteiskunnallisten olosuhteiden tuote.[5]

Marxilaisuudessa tuskin on esiintynyt kahta temperamenteiltaan niin erilaista teoreetikkoa kuin Lenin ja Lukács. Seppo Toiviainen on Lukács-tutkielmassaan erityisesti korostanut heidän puolueteorioittensa vastakohtaisuutta, esittäen Lukácsin messianistis-voluntaristisena kamariteoreetikkona ja Leninin taas vastaavasti “konkreettisen tilanteen konkreettiseen analyysiin” kykenevänä aitona vallankumouksellisena.[6] Tähän arvioon voidaan pääpiirteissään yhtyä. Tässä esillä olevan problematiikan kannalta on kuitenkin tärkeämpää, että Lenin ja Lukács osoittavat eräillä suppeilla, mutta kriittisillä alueilla myös sukulaisuutta. Sitä ei kuitenkaan saada esiin pelkkiä oppilauseita vertaamalla. On tarkasteltava lyhyesti sitä historiallista tilannetta, johon heidän teoriansa reagoivat.

Toinen internationaali omaksui tunnetusti sangen mekanistisen tulkinnan Marxin kapitalismiteoriasta. Sosialistisen vallankumouksen odotettiin toteutuvan jonkinlaisena kausaalisena prosessina, ja itsestään selvänä pidettiin, että se tulisi ensimmäiseksi toteutumaan kehittyneimmissä kapitalistisissa maissa. Lokakuun vallankumoushan sitten perusteellisesti oikaisi tätä näkemystä. Mutta voidaan kysyä, oliko toisen internationaalin virhe luonteeltaan enemmän taantumista Marxin saavuttamista tuloksista vaiko kyvyttömyyttä kehittää niitä eteenpäin, muuttuvan tilanteen vaatimusten mukaan. Marx analysoi kapitalismia sen “kansallisesti valmiissa” muodoissa, ennen imperialismia ja ennen kapitalististen maailmanmarkkinoiden syntymistä. Viimeksi mainituilla puolestaan tuli 1800-luvun lopulla olemaan syvällekäyviä vaikutuksia sosialistisen vallankumouksen mahdollisuuksiin ja sitä kautta myös ns. subjektiivisen tekijän rooliin kunkin kapitalistisen maan sisällä. Leninin imperialismiteoria[7] osoittaa näistä ehkä keskeisimmät: yhtäältä johtavien imperialististen maiden työväenluokan sosialidemokratisoituminen, “työläisaristokratian” synty (ja tähän liittyy läheisesti työväenluokan ulkopuolelle jäävien työtätekevien välikerrosten merkityksen kasvu, jota Lenin ei vielä voinut nähdä); toisaalta kapitalismin epätasaisesta kehityksestä johtuva mahdollisuus iskeä sen “heikoimpaan lenkkiin”, aloittaa sosialistinen vallankumous siellä, missä se totutun tulkinnan mukaan ei vielä olisi ollut ajankohtainen (tätä mahdollisuutta Lenin korosti jo kirjassaan Kapitalismin kehitys Venäjällä[8], jossa hän osoitti kapitalististen markkinoiden synnyn muuttavan yhteiskunnan “kaikkien luokkien asemia” vaikka nämä ulkoisesti säilyttävätkin perinteiset feodaaliset tuntomerkkinsä: onkin aiheellisesti sanottu, että Kapitalismin kehitys Venäjällä on Leninin puolueteorian esityö).

Näiden muutosten jälkeen toisen internationaalin (ja myös Marxin, voimme varauksin sanoa) odottelema “puhdas” sosialistinen vallankumous ei enää koskaan eikä missään tulisi olemaan mahdollinen. Lukácsin käsittein: kun Marxin analysoima kapitalismi muodosti sellaisenaan totaliteetin, kokonaisuuden, jonka sisäiset ristiriidat riittivät viemään sen sosialismin kynnykselle. tuli vallankumouksen kannalta nyt välttämättömäksi, että sen etujoukko tekee yhteiskunnasta totaliteetin. On oireellista, että tämä sekä Leninillä että Lukácsilla tapahtuu tietoisuuden tasolla, että puolue kummallekin on “tietoteoreettinen” kategoria. Lukácsilla tämä seuraa jo siitä, että itse sosialistinen vallankumous esitetään tietoteoreettisena tapahtumana. ratkaisuna klassisen saksalaisen filosofian kysymykseen, onko maailma rationaalisesti tiedostettavissa vai ei.[9] Leninillä asia on monimutkaisempi. Hänen vallankumoustrategiansa lähtee konkreettisen tilanteen analyysistä; feodaalisesta kapitatalitiseksi muuttuvan Venäjän luokkasuhteista. Näistä hän löytää myös lähtökohdan sosialistiselle vallankumoukselle: kapitalististen suhteiden leviäminen muuttaa eri luokkien asemaa, kärjistää yhteiskunnallisia ristiriitoja, jne. Mutta sinällään tämä ei tietenkään johda muuhun kuin kapitalismiin. Tarvitaan vallankumouksellinen puolue, joka marxilaiseen teoriaan nojautuen niin sanoaksemme antaa uuden tulkinnan kapitalististen suhteiden leviämiselle. Ja juuri siksi, että työväenluokka vielä oli niin heikosti kehittynyt, että se ei vielä omannut (eikä ehkä koskaan tulisi saavuttamaankaan) sellaista asemaa, jota Marxin kapitalismianalyysi edellytti, tarvitaan puolue, joka työväenluokan puolesta viitoittaa sosialistisen vallankumouksen näköalan.[10]

Pelkistäen voimme sanoa, että Leniniä ja Lukácsia yhdistää se havainto, että työväenluokka vallitsevassa olemisessaan ja tietoisuudessaan on vain osa yhteiskunnallista kokonaisuutta, ja vieläpä alisteinen osa. Ratkaistessaan tästä aiheutuvia teoreettisia ja poliittisia ongelmia molemmat turvautuvat osan ja kokonaisuuden dialektiikkaan. Lukács suhteuttaa työväenluokan nykyisen aseman yhteiskunnan yhtenä luokkana sen tulevaan asemaan yhteiskunnan ainoana luokkana, luokkien lakkauttajana ja vapauden valtakunnan subjektina. Lenin puolestaan korvaa työväenluokan osittaisuuden puolueen kokonaisnäkemyksellä nykyisen yhteiskunnan luokkasuhteiden kokonaisuudesta. Lukácsin ratkaisu johtaa utopismiin ja voluntarismiin, Leninin taas reaaliseen poliittiseen toimintaan. Mutta kuten historia on sittemmin osoittanut, sekään ei välttämättä ratkaise sosialismin toteuttamisen ja työväenluokan vapauttamisen ongelmia tässä uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa.[11]

Olen korostanut tätä Leninin ja Lukácsin sukulaisuutta saadakseni mahdollisimman terävänä esiin kärjen siitä kritiikistä. jonka Louis Althusser ja hänen koulukuntansa ovat kohdistaneet marxilaisuuden “historistisiin” tulkintoihin.[12] Althusser lähtee liikkeelle juuri edellä esillä olleesta epätasaisen kehityksen laista, siitä, että kapitalistisen yhteiskunnan todellisuus ei ole pelkistettävissä yhteen ristiriitaan eikä yhteiskunnan yhdelle tasolle (esim. talouteen). Tällaista käsitystä, jonka Althusser tulkitsee hegeliläisyyden jäänteeksi marxismissa, hän luonnehtii käsitteellä “ekspressiivinen totaliteetti”, sitä vastaa ekspressiivinen kausaliteetti historianselityksenä. Ekspressiivisen totaliteetin vaihtoehdoksi Althusser ehdottaa “rakenteellista totaliteettia”, joka tunnustaa yhteiskunnan eri tasojen (talous. politiikka…) suhteellisen itsenäisyyden, niiden kehityksen “eriaikaisuuden”. Tämä pakottaa hylkäämään lineaarisen historiankäsityksen, ajatuksen historiasta tasolta toiselle etenevänä kehityksenä, ja sensijaan tarkastelemaan jokaista tilannetta ainutkertaisten, toisiinsa nähden suhteellisen itsenäisten ristiriitojen kokonaisuutena. Jos lineaarinen kohoaminen on ennaltamäärättyä, sisältyy rakenteellisen totaliteetin mukaiseen “tilannetarkasteluun” yllätysten, laadullisten harppausten mahdollisuus.

Althusserin näkökulmasta seuraa paradoksaalisia tuloksia ns. subjektiivisen tekijän rooliin nähden. Samalla kun tilannetarkastelu avaa mahdollisuuksia aktiivisten voimien toiminnalle, “asioiden kulkuun” puuttumiselle, samalla se merkitsee, että yhteiskunnallisen todellisuuden subjektiivinen haltuunotto erityisesti Lukácsin edustamassa mielessä tulee mahdottomaksi. Subjektiivinen tekijä voi vaikuttaa sen nojalla, että se on osa ristiriitojen kokonaisuutta, ei sen nojalla. että se on ristiriitojen yhteenveto, edustaa Totuutta historiasta. Tähän liittyy Althusserin antihumanismi: ihminen ei ole historiaprosessin subjekti, historialla ei ylipäänsä ole (yhtä) Subjektia eikä (yhtä eikä useampia) Päämääriä.[13] Tavanomainen marxilainen vastaväite humanistisiin historiateorioihin on ollut. että ei “ihminen yleensä” vaan konkreettiset “luokiksi järjestäytyneet” ihmiset tekevät historian. Althusser ei hyväksy tätäkään: luokka on ihmistä edeltävä käsite, se, mikä muovaa konkreettiset ihmiset. Sitäpaitsi luokkakaan ei ole autonominen käsite. Pohjimmiltaan se on relaatio: luokat syntyvät suhteista toisiinsa, ts. luokkataistelussa.[14]

Muodollisesti ottaen Althusser harjoittaa puhdasta teoriakritiikkiä, kohteena erityisesti juuri nuori Lukács. Althusser itse on kuitenkin korostanut, että hänen ajatteluaan on tulkittava kansainvälisen kommunistisen liikkeen nykyisen kehitysvaiheen viitekehyksessä.[15] Tältä kannalta jatkuvasti myyttinä keskuudessamme elävä Lenin on kauan sitten käytännössä unohdettua Lukácsia verrattomasti mielenkiintoisempi kohde. Vievätkö Lukácsin ja Leninin välille yllä johtamamme yhtäläisyydet kenties myös Leninin ja Althusserin vastakkain? Althusser itse vastaisi kieltävästi: bolsevikkien vallankumousstrategia edustaa hänelle malliesimerkkiä rakenteelliseen totaliteettiin perustuvasta suhtautumistavasta.[16] Mutta Lenin ajattelijana ja historian henkilönä on yksi asia, leninismi aatteellisena ja poliittisena virtauksena toinen. Tämän esityksen teesinä on, että leninismin kehityksen hallitsevana tendenssinä on ollut niiden puolien korostaminen, jotka kytkevät Leninin nuoreen Lukácsiin, että siis on hyödyllistä ja tarpeellista alistaa leninismi historismi-kritiikkiin ja että vain tätä kautta voidaan löytää käytännön sovellutukset sille ajatukselle politiikan kokonaisluonteesta, jota alussa sivuttiin. Ne piirteet kanonisoidussa leninismissä, joihin on periaatteessa mahdollista kohdistaa historismi-syytteitä, voidaan esittää seuraavasti: Ensinnäkin: Leninin (Kautskyltä lainaama) käsitys sosialistisen tietoisuuden synnystä esittää sen “kriittisenä yhteenvetona koko ihmiskunnan edistyksellisen ajattelun historiasta”, menneisyyden dialektisena kieltämisenä-myöntämisenä.[17] Tässä jäävät pimentoon tietoisuuden kehityksessä ilmenevät katkokset, se, että marxilaisuus teorian ja käytännön ykseytenä avaa inhimilliselle tiedostukselle uusia alueita. Toiseksi: vallankumouksellinen tietoisuus kuvataan todellisuuden subjektiiviseksi yhteenvedoksi.[18] Kolmanneksi: edellisistä seuraa sosialistisen teorian “holhoava” suhde kulttuurin. taiteen, filosofian, tieteen yms. kehitykseen; puoluekantaisuus tulkitaan siten, että puolue omakätisesti ratkaisee oikean ja väärän, totuuden ja erehdyksen kriteerit, jättäen huomiotta yhteiskunnan eri tasojen kehityksen “eriaikaisuuden”[19] ja lopuksi, ehkä kaikkein tärkeimpänä: sosialistisen vallankumouksen jälkeisellä kaudella puolueesta tulee historiallisen kehityksen tietoinen Subjekti, joka “suunnitelmallisuuden” ja “johtavan osuuden” keinoin asettaa sen Päämäärät ja valvoo niiden noudattamista.[20]

3. Gramsci ja tehdasneuvostot

On jo aika ottaa esiin Gramsci. Gramscin poliittinen kypsyminen tapahtui samassa ilmapiirissä, jossa Georg Lukács kirjoitti ensimmäiset poliittiset tekstinsä: Lokakuun vallankumouksen voitto näytti tietä, Länsi-Euroopan työväenluokka oli eri tavoin osoittanut vallankumouksellista valmiuttaan, nuorten tai vasta muotoutuvien kommunististen puolueiden toimintaa hallitsi voimakas usko maailmanvallankumouksen välittömään puhkeamiseen; lisäksi erilaiset kansalliset traditiot tuntuivat puolueiden toiminnassa vielä voimakkaina, Kominternin stabiloiva vaikutus ei ollut alkanut. Lukacsilla ja Gramscilla on ainakin yksi yhteinen vaikuttaja: anarkismin ja yleislakon teoreetikko Georges Sorel. Heillä on myös yksi yhteinen teema: työläisneuvostot, tehdasneuvostot proletariaatin järjestäytymisen aitona muotona. Lukácsilla neuvostoajatus pysyy lähinnä teoreettisena[21]; Gramsci sensijaan osallistui itse vuosina 1919-20 aktiivisesti Torinon tunnettuun tehdasneuvostoliikkeeseen. Näinä vuosina hän kehitti laajan ja johdonmukaisen vallankumousteorian, jossa neuvostot edustivat konkreettista ja elävää ainesta, puolue taas oli käytännössäkin periferiassa.[22] Gramscin puoluetta koskevista käsityksistä ei voi saada täydellistä kuvaa, ellei tätä tehdasneuvostovaihetta oteta huomioon.

Vuosien 1919-20 Gramscilla on luja luottamus siihen, että työväenluokalla kapitalistisessa tuotannossa omaamansa aseman vuoksi on “luontaiset” vallankumoukselliset taipumukset, “mukaanluettu” vallankumouseIlinen tietoisuus. Proletariaattia ei kuitenkaan yhdistä kapitalistisen yhteiskunnan pinnalla ilmenevä vastakohtaisuus porvaristoon, ei palkkatyön ja pääoman välinen ristiriita, vaan työväenluokan asema tuottavana (yhteiskunnan ainoana tuottavana) luokkana. Tämä on kapitalismin imperialistisella kaudella fataalia todellisuutta: kapitalismin sisäinen logiikka on nostanut hallitseviksi sen tuhoavat, sivilisaatiota rappeuttavat tendenssit, imperialismi on loismaista kapitalismia, jossa finanssipääoman laajentumishalu alistaa alleen inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen. Ensimmäinen maailmansota on tämän tendessin kammottavin, mutta ei ainoa ilmentäjä. Tässä tilanteessa “vain työväenluokka voi pelastaa ihmiskunnan raaistumisen ja taloudellisen hajoamisen kuilusta, johon epätoivoinen ja sekapäinen omistava luokka yrittää syöstä sen.”[23]

Tehdasneuvosto eroaa kahdessa oleellisessa suhteessa työväenluokan poliittisesta puolueesta. Ensinnäkin, kun puolue on porvarillisen yhteiskunnan porvarillisen valtion maaperällä toimiva järjestö, syntyy tehdasneuvosto näiden ulkopuolella. Kapitalismin luonteen vuoksi myös työläiset joutuvat kyllä mukaan taloudelliseen kilpailuun ja sen mukaisiin instituutioihin, porvarilliseen kansalaisyhteiskuntaan. Mutta kapitalismin kehittyessä “työtätekevän henki on alttiina yhä suuremmille vaaroille: hänen oman elämänsä perusteet, hänen kulttuurinsa, perheensä elämä ja tulevaisuus ovat alttiina työmarkkinain vaihtelujen äkillisille iskuille”. Tämä synnyttää pakosta pyrkimyksen yhteenliittymiseen ja solidaarisuuteen. “Syntyy instituutioita ja järjestöjä, joissa tämä pyrkimys toteutuu käytännössä. Niiden pohjalta alkaa historiallinen kehitysprosessi, joka johtaa tuotantovälineiden ja vaihdon yhteiskunnallistumiseen.”[24] “Sosialistisen valtion mahdollisuus on jo olemassa riistetyn työväenluokan elämälle ominaisissa instituutioissa.”[25]

Toiseksi: kun puolue porvarillisen yhteiskunnan piirissä toimivana järjestönä perustuu vapaaehtoiseen jäsenyyteen ja erottaa “johdon” ja “joukot”, on tehdasneuvostolle luonteenomaista, että se kokoaa koko työväenluokan, tavallaan automaattisesti, välttämättömästi. Puolue kokoaa ihmisiä porvarillisen yhteiskunnan jäseninä, erillisinä autonomisina yksilöinä, “kansalaisina”; tehdasneuvosto järjestyy tuotannon oman rakenteen mukaisesti, kokoaa kaikki työläiset “tovereina”.[26] Tässä ajatuksessa on idullaan käsitys työväenluokan vallasta kaiken vallan lakkauttajana. Ei ole sattuma. että se sisältyy teoriaan, joka suhtautuu poleemisen kriittisesti myös työväenluokan oman puolueen olemassaoloon ja toimintaan.

Neuvostoajatus merkitsi haastetta uuden sivilisaation rakentamiseksi, pyrkimystä ottaa yhteiskunnallisen elämän kaikki puolet, työläisen koko elämänsisältö yhtä aikaa käsittelyyn ja uudelleenmuokkaukseen. Tehdasneuvostoliikkeellä oli aatteellisia ja käytännöllisiä yhteyksiä mm. ns. Clarte-liikkeeseen sekä nuoren Neuvostoliiton Proletkult-liikehdintään.[27] Vaikka Gramsci olettikin koko työväenluokkaa yhdistävän potentiaalisen tietoisuuden olemassaolon, hän ei suinkaan nähnyt sen toteutumista automaattisena prosessina, joka tottelisi innokkaiden vallankumouksellisten kutsuhuutoa. Vuosien 1919-21 kirjoitukset palaavat päinvastoin toistuvasti kysymykseen kasvatuksen roolista vallankumouksessa ja painottavat myös poikkeuksellisen voimakkaasti vallankumousvoimien “rakentavia” tehtäviä. “Proletaarisen valtion luominen ei ole taikatemppu: se on kehitysprosessi, joka edellyttää valmistelutyötä, järjestelytoimia ja propagandaa”, kirjoittaa Gramsci.[28]

Ehkä selvemmin Gramscin neuvostoajatuksen vastakkaisuus puoluetta vallankumouksen perusorganisaationa pitäviin teorioihin tulee ilmi siinä, että se ainakin periaatteessa asettaa tavoitteeksi myös ruumiillisen ja henkisen työn välisen eron poistamisen. Sorelilaisen perinteen[29] mukaisesti Gramsci oli taipuvainen pitämään politiikkaa ja puolueita tyypillisesti pikkuporvarillisen intelligentsian toimintakenttänä. jolla ei ole mitään todellista suhdetta yhteiskunnan perustaan.[30] Koska koko puolueen olemassaolo perustuu henkisen ja ruumiillisen työn, johtajien ja johdellujen eroon, ei se luonnollisestikaan kykene aseIlamaan vakavasti kysymystä tämän eron poistamisesta. Neuvostot sensijaan avaavat tien todelliseen kulltuurivallankumoukseen: “Neuvostovaltiossa koulu tulee olemaan julkisen toiminnan tärkeimpiä ja keskeisimpiä muotoja.”[31]

Neuvostoteorian tämänsuuntaisia implikaatioita ei ehkä tarvitsisi korostaa niin voimakkaasti, jos Gramscin poliittinen ajattelu tyhjentyisi niihin. Gramsci ei ole jäänyt historiaan sen vuoksi, että esitti “vasemmistolais”-kommunistisia utopioita (tällaisia laativat puheenaolevana aikana monet muutkin), vaan sen vuoksi, että hän niiden ohella kehitti johdonmukaisen ja syvällisen puolueteorian. Tämä teoria on iduillaan jo tehdasneuvostoliikkeen aikaisissa teksteissä: pian näiden jälkeen Gramsci ryhtyy työskentelemään nuoren kommunistisen puolueen piirissä omistaen sille kaiken eriergiansa: vankilavuosinaan hän systematisoi puoluetta koskevia käsityksiään esittäen ne Machiavellin kuuluisalle kirjalle omistetussa tutkielmassa Nykyajan ruhtinas.[32] Tässä työssä Gramsci ei suinkaan hylkää tehdasneuvostoliikkeen kokemuksia ja tavoitteita, vaan päinvastoin suhteuttaa puolueteoriansa niihin. Juuri tästä syystä syntyy se poikkeuksellisen valaiseva näkökulma politiikan kaksinaisluonteeseen, josta alussa puhuin.

Se kohta, jossa Gramscin puolueteoria on päältä katsoen selvimmin ristiriidassa tehdasneuvostoliikkeen aikaisten ajatusten kanssa on sivistyneistön, intellektuellien roolin arviointi. Voidaan sanoa, että hänen puolueteoriansa on nimenomaan teoria sivistyneistön asemasta ja tehtävistä sosialistisessa vallankumouksessa: samassa määrin kuin Torinon kauden tuotannon teoreetikosta näyttää kehittyvän päällysrakenteiden teoreetikko näyttää henkisen ja ruumiillisen työn eron häviämisen julistajasta tulevan intellektuaalisen johtamisen strategi ja taktikko.[33]

Nicola Badaloni on esittänyt mielenkiintoisen näkökulman niihin syihin, jotka johtivat Gramscin määrittelemään uudelleen sivistyneistön roolin.[34] Ensinnäkin on kysymys Italian luokkavoimien realistisesta arvioinnista: Gramsci oivaltaa talonpoikaiston tuen ratkaisevan merkityksen sosialistiselle vallankumoukselle ja työväenluokan ja talonpoikaiston liiton välttämättömyyden. Tämän liiton rakentuminen vaatii talonpoikien irroittamista porvariston aatteellisesta holhouksesta ja työväenluokan ideologisen hegemonian toteuttamista: tähän tarvitaan puoluetta, työväenluokan kollektiivista intellektuellia. Toiseksi on kysymys voimasuhteen muutoksesta työväenluokan tappioksi 1900-luvun alkupuolella, fasismin noususta: Gramsci näkee liberaalisesti asennoituvassa porvarillisen sivistyneistön osassa tärkeän liittolaisen taistelussa fasismia vastaan. Kumpikin näkökohta merkitsee siirtymistä tehdasneuvostoteorian pohjana olleesta vallankumouksen abstraktin ajankohtaisuuden ajatuksesta leniniläiseen “konkreellisen tilanteen konkreeuiseen analyysiin”: myös Gramsci johtaa puolueen tarpeellisuuden “kaikkien luokkien suhteita” koskevan tietoisuuden tarpeellisuudesta. Ja myös Leninin ajatus ulkoatuodusta tietoisuudesta esiintyy Gramscilla: hän päätyy tulkitsemaan “vallankumouksellisen syndikalismin” porvarillisen, tai oikeammin talonpoikaisen hegemonian vaikutukseksi työväenluokassa: totettaessaan työväenluokan hegemoniaa talonpoikaistoon puolue samalla vapauttaa itse työväenluokan porvarillisen ideologian vaikutuksista, vaistonvaraisista kapinamielialoista. Neuvostoliiton NEP-kauden problematiikka vaikutti tässä Gramscin ajatuksiin merkittävästi: hän puhuu usein siitä, että valtaan nousseen työväenluokan on oltava valmis uhraamaan osa “taloudellis-korporatiivisista eduistaan” johtoasemansa turvaamiseksi.[35]

Tämä “kääntymys leninismiin” ei kuitenkaan merkitse, että Leninin ja Gramscin näkemykset puolueteoriasta olisivat tästedes samaistettavissa. Heidän välillään säilyy ero, joka voi ehkä tuntua muodolliselta, mutta jolla on käsittääkseni laajoja vaikutuksia. Kysymys on niin sanoaksemme siitä, miltä suunnalta puolueen tarpeellisuutta koskevaan käsitykseen saavutaan. Leninin teoria on taipuvainen tulkitsemaan puolueen työväenluokan yleisiä etuja, sosialistisen vallankumouksen yleisiä tavoitteita ilmentävänä voimana. Tämä näkyy myös Leninin oman ajattelun kehityksessä: hän kehitteli neuvostoja koskevat näkemyksensä puolueteoriansa sovellutuksina.[36] Gramscilla ajallinen järjestys on päinvastainen: kysymys puolueesta on alisteinen neuvostoteorian avaamalle yleiselle perspektiiville, merkitsee näiden suhtettamista erityiseen tilanteeseen ja sen vaatimuksiin.[37] Seuraavassa jaksossa on tehtävänä osoittaa tämän näkökulmaeron vaikutus puolueteorian yksityiskohdissa: sitä ennen vielä lyhyt kommentti Gramscin puoluekäsityksen suhteesta nuoren Lukácsin ajatuksiin.

Lukácsille puolue on kuten sanottu tietoisuuden tasolle rajoittuva käsite. Puoluetta tarvitaan siksi, että koko työväenluokka ei vielä ole saavuttanut luontaista tietoisuuttaan – kokoamaan luokan tietoisin ja kypsynein osa. Siksi puoluetyö painottuu sellaisina aikoina, jolloin voimasuhde on työväenluokalle epäedullinen, puolue on porvarillisen valtion puitteissa käytävän puolustustaistelun elin.[38] Kun mahdollisuuden hyökkäykselle avautuvat, painopiste siirtyy tehdasneuvostoihin. Gramscille tällainen heiluriajattelu on vierasta. Hänen mielestään vallankumoukselliselle toiminnalle on mahdollisuuksia myös tilanteessa, joka ei perinteisessä mielessä ole vallankumouksellinen. Tämä liittyy yhtäältä hänen hegemoniateoriaansa ja passiivisen vallankumouksen käsitteeseen,[39] toisaalta ajatukseen kommunistisesta puolueesta Ranskan vallankumouksen jakobiinien perillisenä: puolueteorian alueella jälkimmäinen näkökohta korostuu.

4. Nykyajan ruhtinas

Tutkielmassa Nykyajan ruhtinas on kohta, jossa Gramsci puhuu politiikan “perusasioista”, jotka juuri perustavuutensa vuoksi usein unohtuvat. Politiikkatieteen ensimmäinen premissi on GramscilIe: on todella olemassa hallitsijoita ja hallittuja, johtajia ja johdettuja.[40] Hän huomauttaa myös, että tämä tosiasia seuraa työnjaosta, joka puolestaan ei ole mikään tekninen välttämättömyys, vaan perusteiltaan poliittinen, mutta toistaiseksi silti ylittämätön. Aiemmin sanotun perusteella ei varmaankaan ole yllättävää, että Gramsci johtaa tästä seuraavat kaksi asettamusta: politiikkatieteen tehtävänä on tutkia edellytyksiä mahdollisimman tehokkaalle johtamiselle; tämän on kuitenkin tapahduttava sitä silmälläpitäen, että tehtäisiin mahdolliseksi johtajien ja johdettujen välisen eron poistaminen.

Mitä poliittinen puolue johtaa? Kysymys ei ole vain “johtamisesta yleensä” vaan aina määrätystä luokkien välisestä suhteesta: yhden luokan johtoasemasta toiseen luokkaan tai toisiin luokkiin nähden. Jos nyt pidetään lähtökohtana sitä analyysiä työväenluokan asemasta kapitalistisessa tuotannossa, jonka Gramsci suorittaa tehdasneuvostoteoriassaan, ei voida osoittaa yhtään ominaisuutta, joka tekisi työväenluokasta tällaiseen johtamiseen kykenevän voiman. Sen “mukaanluettu” tietoisuus viittaa “johtamisen tuolle puolen”, vallan lakkauttamiseen. Ero porvaristoon nähden on selvä ja havainnollinen: voidakseen johtaa tuotantoa porvaristo tarvitsee “kuuliaisia työläisiä”, sen ideologinen ja poliittinen hegemonia työväenluokkaan perustuu vastaavasti sen tuotannossa harjoittamaan johtamiseen. Ketä työväenluokka johtaa tuotannossa? Ei ketään, “työväenluokan johtama” tuotanto on “itsesäätöistä”. Juuri siksi työväenluokka tarvitseekin puolueen, jotta tämä johtaisi työväenluokan puolesta.[41]

Kuten Nicola Badaloni on korostanut[42], puolue ei Gramscilla ole työväenluokan väline, vaan sen osa. Tässä on käsittääkseni yhtäältä kysymys juuri siitä, että luokka kokonaisuudessaan ei voi kohota hallitsemisen edellyttämiin tehtäviin eikä puolue puolestaan niistä huolehtiessaan voi sanoa edustavansa työväenluokkaa (sen immanenttien, tehdasneuvostoteorian tarkoittamien etujen mielessä). Toisaalta sama teesi estää mieltämästä puoluetta yhteiskunnan ja luokkataistelun ylä- tai ulkopuolelle asettuvaksi koneistoksi, jonka tietoisuus edustaisi yhteenvetoa “kaikkien luokkien asemasta ja suhteista”; puolue on historiallinen muodostuma, jonka tehtävät ovat historialliset ja rajatut. Puolueen ja luokan suhdetta ei näin ollen voida pitää kertakaikkisesti ratkaistuna kysymyksenä (kuten esimerkiksi käsityksessä, jonka mukaan puolue edustaa työväenluokan tietoisuuden “kypsää” vaihetta); kyseessä on kaksisuuntainen vaikutussuhde, jossa toinen tai toinen suunta voi tilanteen mukaan painottua voimakkaammin ja jossa myös näiden väliset ristiriidat ovat mahdollisia.

Gramscin ja Leninin (sekä erityisesti ns. leninismin) puoluekäsitysten väliset erot tulevat ehkä selkeimmin ilmi niissä kysymyksissä, jotka koskevat vallankumouksellisen tietoisuuden luonnetta, suhdetta yhteiskuntaan sekä puoluekantaisuuden tulkintaa tieteen, taiteen ja kulttuurin alueella: tätä kokonaisuutta voimme kutsua sosialistisen vallankumouksen tietoteoreettiseksi problematiikaksi.

Voimme lähteä liikkeelle Gramscin ajatuksesta, että marxilaisuus on yhtäältä “itseriittoinen”, kokonaisvaltainen filosofia, joka tarjoaa kaikki uuden itsenäisen maailmankuvan perusainekset, ja että toisaalta tämä ei ilmene valmiina filosofisina propositioina, vaan päinvastoin siinä, että marxilaisuus on avoin, kehityskykyinen ajattelun järjestelmä.[43] Marxilaisen filosofian tehtävänä on palvella koko kansan ajattelun uudistamista, älyllistä ja moraalista reformia. Todellakin: kun puoluekantaisuus Leninillä tavallisimmin merkitsee huolenpitoa “työväenluokan maailmankatsomuksen” mukaisten käsitysten (kuten materian ensisijaisuus henkeen nähden) arvovallasta, Gramsci puolestaan nimenomaan tähdentää, että marxilaisen filosofian sisältöä ei voida samaistaa saati tyhjentää tämäntapaisiin väittämiin. Jos kärjistämme tämän eron äärimmilleen, voidaan sanoa, että nimenomaan Lenin olettaa (poliittisen taistelun tasolla) valmiin, annetun työväenluokan tietoisuuden, kun taas Gramsci ottaa lähtökohdaksi kaikkien ylärakenteen ilmiöiden historiallisuuden ja ehdollisuuden ja asettaa politiikan tehtäväksi luoda (ei vain propagoida) historiallisen kehitysvaiheen edellyttämää uutta ajattelua.[44]

Eräs sovellutus tästä on poliittisen puolueen mieltäminen kollektiivista tahtoa muodostavaksi välineeksi. Macchiavellin Ruhtinas-teoksen tärkein piirre on Gramscin mukaan, että se yhdistää ideologian ja tieteen “myytin” muodossa. Macchiavelli ei todistele ja perustele, vaan esittää poliittisen ohjelmansa ideaalista ruhtinasta kuvaavien ominaisuuksien ja luonteenpiirteiden kokoelmana. Tässä on se ero pedanttiseen todisteluun nähden, että sanoma on helposti käännettävissä “toiminnan kielelle”, se muuttuu välittömästi “aineelliseksi voimaksi”, ja kun Macchiavelli kirjansa lopuksi kääntyy vetomuksella kansan puoleen, ei kyseessä ole mikään “yleinen” kansa, vaan kansa, jonka Macchiavelli on esittämillään argumenteilla vakuuttanut: Macchiavellin todistelu ja kansan oman tietoisuuden kehityslogiikka samaistuvat.[45]

Tässä yhteydessä riittää vain ohimennen todeta, että Gramscin puoluekäsityksen mukainen intellektuelli ei ole samaistettavissa perinteiseen porvarillisen sivistyneistön jäseneen. Työväenluokan intellektuelli elää orgaanisessa yhteydessä luokkaan ja muovaa sen tietoisuutta. Ja kun poliittisen toiminnan perimmäisenä tavoitteena on johtajien ja johdettujen välisen eron hävittäminen (mikä muuten merkitsee, kuten Gramsci suoraan toteaa[46], myös poliittisen puolueen lakkauttamista) niin älyllisen ja moraalisen uudistuksen tavoitteena on erillisen intellektuellien kerrostuman hävittäminen, tilanne, jossa koko kansa aidossa ja tietoisessa mielessä voidaan lukea sivistyneistöön. Tämä taas – tähän palataan vielä tuonnempana – merkitsee myös perinteisten maailmankatsomusten tietynlaista liukenemista “vapaasti” kehittyvän ajattelun virtaan.

Entä sitten kysymys politiikan ensisijaisuudesta ja puoluekantaisuudesta? Gramsci kirjoittaa: “Nykyajan ruhtinas vallankumouksellistaa vallitsevien älyllisten ja moraalisten suhteiden kokonaisuuden siten, että sen kehittyminen merkitsee, että jokaista tekoa pidetään hyödyllisenä tai vahingollisena, hyvänä tai pahana vain sikäli kuin sen lähtökohtana on ruhtinas (ts. kommunistinen puolue – LL) itse, sikäli kuin se auttaa vahvistamaan tai vastustamaan puoluetta.”[47] Eikö tässä ole kysymys ensinnäkin puolueen ja luokan välisen suhteen yksisuuntaistamisesta, toiseksi historistisessa mielessä valmiin maailmankatsomuksen olettamisesta ja lisäksi ehkä vielä johtavien ja johdettujen välisen kuilun ikuistamisesta? Olemme saapuneet pisteeseen, jossa marxilaisen politiikka-käsityksen kaksinaisuus vaatii jonkinlaista ratkaisua.

Politiikan ensisijaisuus merkitsee Gramscilla ennen muuta kannanottoa fatalistisia ja ekonomistisia historiateorioita vastaan. Jo ajatus puolueesta kollektiivisen tahdon muodostajana viittaa tähän: yhtäältä “tieteellisestä ennakkonäkemyksestä” historiassa on mieltä puhua vain sikäli, kuin on valmis keskittämään voimansa (ja kykenee löytämään voimia, muitakin kuin omansa) tuon näkemyksen toteuttamiseen, toisaalta koska historiallinen kehitys aina toteutuu ihmisten tietoisen toiminnan kautta, voi objektiivisesti annetut toiminnan ehdot tiedostanut tahdonmuodostus merkittävästikin vaikuttaa kehityksen nopeuteen ja suuntaankin.

Gramsci tekee selväksi, että hänen tarkoittamansa kollektiivisen tahdon muodostuminen ei kansallisessa mitassa ole mahdollista, ellei joukkoja saada irtautumaan jokapäiväisestä elämäntilanteestaan, ekonomis-korporatiivisten etujensa taikapiiristä. Kollektiivisen kansallis-kansanomaisen[48] tahdon muodostumisen “positiiviset edellytykset ovat löydettävissä sellaisten urbaanien sosiaaliryhmien olemassaolosta, jotka ovat riittävän kehittyneitä teollisen tuotannon alueella ja saavuttaneet määrätyn historiallis-poliittisen kulttuuritason. Kaikkinainen kansallis-kansanomaisen kollektiivisen tahdon muototuminen on mahdotonta, elleivät laajat talonpoikaisjoukot murtaudu yhtäaikaisesti poliittisen elämään.”[49] Tämä on hyvä osoitus Gramscin jakobinismista, siitä, miten tärkeänä hän piti tietoisesti kehityksen jouduttamiseen tähtääviä voimia, aloitteellisuutta passiivisen odottelun sijasta.

Tässä on syytä lisätä, että Gramscin käsitys tietoisen toiminnan vaikutuksista ei ole ollenkaan sama kuin se, joka sisältyy tunnettuun (olemuksestaan reformistiseen) fraasiin: myös päällysrakenteella on vaikutusta, se vaikuttaa takaisin perustaan. Moraalisen ja älyllisen uudistuksen muotona on nimenomaan taloudellinen reformi, Gramsci kirjoittaa.[50] Kysymys ei ole perustasta vieraantuneen päällysrakenteen satunnaisista, osittaisista, vaikutuksiltaan epävarmoista puuttumisista (ulkoapäin, omalakiseksi ymmärrettyyn) taloudelliseen prosessiin, vaan tämän prosessin mieltämisestä. tai pareminkin sen tekemisestä juuriaan myöten poliittiseksi. Sillä taloudellisten organisaatioiden perusteet, joiden nojalla “taloudelliset lait” vasta voivat saada mielekkyytensä, ovat aina poliittisia valintoja, olkoon. että porvarillinen “politiikka” pyrkii peittämään tämän tosiseikan. Tässä lähestymme jo ehdotustani politiikan kaksinaisluonne -pulman ratkaisemisesta: vain johdonmukainen kaiken politisointi voi olla tienä porvarillisen “vieraantuneen politiikan” kukistamiseen. Jotta politiikka vihkiytyneiden pappien erillisenä toimintakenttiinävoitaisiin hävittää, on sen erillisyys ensin tehtävä tyhjäksi.

Nykyajan ruhtinaassa on äärimmäisen kiintoisa jakso[51], jossa Gramsci arvioi Bendetto Grocen poleemista esitystä perustan ja päällysrakenteen suhteista: nimittäin että ne voitaisiin esittää olemus/ilmiö kaavan avulla siten, että perusta esiintyy eräänlaisena “kätkettynä jumalana”, joka antaa päällysrakenteen ilmiöiden viestiä olemassaolostaan. Tämä käsitys, joka ulkoisesti on sukua juuri ajatuksellemme “vieraantuneesta politiikasta”, oli Gramscin nuoruusvuosien intellektuaalisessa miljöössä melko yleinen; sillä perusteltiin itse asiassa sangen monenlaisia poliittisia kannanottoja Sorelin voluntarismista (päällysrakenteessa ei kannata taistella) Bernsteinin reformismiin (päällysrakenteessa voi tavoitella vain osittaistuloksia). Gramscin suhde siihen on sitäkin tärkeämpi. kun myös Althusserin teoria, johon näinkin keskeisesti olemme nojanneet tulkintamme Gramscista, on ainakin latentisti taipuvainen samanlaiseen päällysrakenteen näennäistämiseen.[52]

Grocen esitys perustuu hänen “erehdyksen” käsitteeseensä. Yksityisen ihmisen tasolla erehdys liittyy intohimoon, yksityisen intressin ylikorostukseen, sosiaalisen ryhmän tasolla omien taloudellis-korporatiivisten etujen absolutisoimiseen. Olemme nähneet. että Leninin puolueteoria operoi samantapaisella ajatuksella: työväenluokan omiin erityisintresseihin tuijottaminen merkitsee lankeamista porvarilliseen ideologiaan, joka on harhaa, väärää tietoisuutta verrattuna puolueen edustamaan tieteelliseen teoriaan. Miten siis Gramsci väistää tämän loukun, jos hänellä ei – kuten olemme väittäneet – ole käytössään mainittua leniniläistä pakotietä? Gramsci kirjoittaa, että Grocen erehdys-käsitettä ei tule ymmärtää moraalisessa tai skolastisessa merkityksessä, vaan puhtaan historiallisessa ja dialektisessa mielessä. Se viittaa sellaiseen, “joka on aikansa elänyttä ja ansaitsee hävitä”. Se ilmaisee “kaiken filosotian ei-lopullista luonnetta”. Erehdys on ymmärrettävä merkityksessä “kuolema/elämä”, “oleminen/ei-oleminen”, terminä, joka sisältää sekä häviävän, että sen, mikä korvaa ja ylittää häviävän.[53]

Tulkitsen tätä seuraavasti. Kaikkien filosofian ja ideologian muotojen ei-lopullisuus viittaa itse asiassa filosofian ja ideologian hävittämisen mahdollisuuteen, mikä taas (kuten yllä jo viitattiin) samaistuu henkisen ja ruumiillisen työn eron sekä johtavien ja johdettujen välisen eron poistamiseen. Puolueen toiminta on menestyksellistä vain lähtiessään tästä. Ts. puolue ei voi johtaa, ellei sen toiminta koko ajan suuntaudu johtamisrakenteiden purkamiseen. Puolue johtaa purkamalla omaa johtavaa asemaansa. Se ei ole historianprosessin päämäärät asettava, sitä valvova ja sille ulkopuolinen Kaikkivaltias, vaan prosessin katalysaattori, joka itse häviää, sulautuu liikkeelle saattamaansa muutokseen.

Alussa sanoimme, että puolueteorian tehtävänä on ratkaista myös marxilaisen teorian “historianfilosofiset” kysymykset. Termi saattaa tuntua oudolta sen vuoksi. että Marx ja Engels opillaan tunnetusti korvasivat vanhat spekulatiiviset rakennelmat. joissa historiaa selitettiin immanenteista tarkoituksista käsin toinen toistaan loogisempien kaavojen avulla. Silti puolueteorian historia on täynnä “historianfilosofiaa”. Eräs osoitus tästä on Gramscinkin tarkastelema ajatus “historian rautaisista laeista”, jolla kommunististen puolueiden muodostumisesta nykypäivään asti on kaikkialla perusteltu niiden olemassaoloa, lujitettu kaadereiden luottamusta johtoon ja uskoa oman toimintansa oikeutukseen jne.[54] Tämä on ollut eräs kollektiivisen tahdon muodostumisen väline, aikanaan oikeutettu. mutta yhtä väistämättä väistymään joutuva. Sen korvaavat uudenlaiset käsitykset, jotka tulevat osoittautumaan yhtä suhteellisiksi. Tässä ideologian, filosofian, kollektiivisen tahdon jatkuvassa hävittämis/luomisprosessissa on vallankumouksellisen puolueen keskeinen tehtävä, ja siinä mielessä siitä voidaan puhua “historianfilosofiaa luovana” voimana.[55] Lisäksi tässä luomisen/hävittämisen dialektiikassa on eräs aspekti, jonka yhteydessä ehkä voidaan vakavassakin mielessä puhua historianfilosofiasta. Se – kuten koko edellä puheena ollut politiikan hävittämisen / sen ensisijaisuuden, mukaanluetun / ulkoatuodun tietoisuuden, neuvostojen / puolueen problematiikka – liittyy Marxin ajatukseen ihmiskunnan siirtymisestä esihistoriansa kaudesta todelliseen historiaansa. Tähänastisten sosialististen vallankumousten kokemus osoittaa, että tämä siirtyminen on tulkittava syvällisen sivilisaatiomurroksen mielessä, ei kertakaikkisena historiallisena käänteenä tai “vallansiirtona” perinteisessä mielessä. Myös tähänastisia sosialistisia vallankumouksia on hallinnut historian tähänastinen käyttövoima, luokkataistelu. Se hallitsee myös jo “sosialismin rakentamiseen” siirtyneitä yhteiskuntia. Siksi käsitys, jonka mukaan valtaannousseet puolueet “johtavan osuutensa” avulla olisivat nousseet historian prosessin subjekteiksi, johtaa virheisiin ja viimekädessä pakottaa antautumaan “historian sokeiden voimien” edessä.[56] Jotta tästä vältyttäisiin, tarvitaan gramscilainen “negatiivinen historianfilosofia”, käsitys kaiken tietoisuuden suhteellisuudesta, joka – paradoksaalista kyllä – puolestaan edellyttää yhden ehdottoman periaatteen. yhden selvän päämäärän olettamisen, nimittäin vallan lakkauttamisen ja siihen viittaavan työväenluokan (mukaanluetun) tietoisuuden.[57]

5. Nykyajan ruhtinas?

Klassiset leniniläisen puolueteorian kritiikit (Trotski, Rosa Luxemburg) jäivät sinänsä oikein asetetun puolueen ja luokan potentiaalista vastakkaisuutta koskevan kysymyksen vangeiksi. Jos leninististä puolueteoriaa varsinkin sen nykyisessä muodossa voidaan arvostella tietynlaisesta universalismista, muutaman melko abstraktin teesin esittämisestä yleispätevinä, niin nämä kritiikit olivat vielä yleisluontoisempia, vielä kaavamaisempia.[58] Kiinan kulttuurivallankumous on puhuva esimerkki siitä, millaisiin traagisiin ja kontrolloimattomiin seurauksiin erittelemätön usko joukkojen spontaaniin hyveellisyyteen voi viedä.[59] Gramscin ratkaisun lähtökohtana ei ole puolueen ja luokan vastakkainasettelu (vaikka se tilanteesta riippuen voi kyllä muodostua yhdeksi sen johtopäätöksistä), vaan puolueen historisointi, sen organisaation, kokoonpanon, toimintamuotojen ja ajattelun suhteellistaminen. Eräs esimerkki tästä on Gramscin tulkinta demokraattisen sentralismin periaatteesta.

Demokraattinen sentralismi ei Gramscille ole mikään kertakaikkinen organisaatioperiaate, vaan päinvastoin “elastinen formula, jota voidaan soveltaa monissa erilaisissa muodoissa; siitä tulee elävä vain tulkinnan ja jatkuvan todellisuuteen sopeuttamisen kautta”.[60] Demokraattisessa sentralismissa on Gramscille keskeistä, että etsitään yhtenäisyyttä siinä, mikä pinnalta katsoen koostuu erillisistä, jopa toisilleen vastakkaisista elementeistä ja että toisaalta osataan paljastaa vain näennäisen yhtenäisyyden muodot. Kun Gramsci korosti kommunistisen puolueen monoliittisyyttä, hän tarkoitti sen kykyä keskittää huomionsa siihen, mikä historiallisessa tilanteessa on oleellista, tärkeää, siihen, mikä kokoaa luokan ja edustaa sen yleisiä tehtäviä vastakohtana osittaisille, taloudellis-korporatiivisille pyrkimyksille.[61]

Samalla kun Gramsci korostaa puolueen tehtävää yleisten etujen ilmaisijana, hän kuitenkin painottaa, että kyseessä ei ole mikään “rationaalinen, abstrakti prosessi”; yleisten etujen tulee ilmetä “käytännöllisenä, induktiivisena välttämättömyytenä”. Tässä tulee esiin Gramscin puolueteorialle ominainen realismi, suorastaan naturalismi (vastakohtana esim. Lukacsin abstraktille messianismille): hän tutkii todella olemassaolevia poliittisia rakenteita, ei rakentele vallankumouksellisen puolueen ihannemalleja. Hyvä esimerkki tästä asenteesta on hänen ihastuksensa “määräsuhteiden teoreemaan”.[62] Puolueen olemassaolo edellyttää kolmea toisiinsa liittyvää elementtiä: joukkoja, organisoivaa keskusta sekä näitä yhdistävää välittävää elementtiä; kulloisessakin historiaIlisessa tilanteessa nämä voivat esiintyä vain tarkoin määriteltävissä olevissa suhteissa samoin kuin jossakin kemiallisessa yhdisteessä voi esiintyä vain tietty määrä kunkin alkuaineen molekyylejä. Määräsuhteet muuttuvat jatkuvasti, mutta jokaisessa tilanteessa voidaan osoittaa se optimisuhde, jonka täyttäminen vasta tekee puolueesta kykenevän historiallisen tehtävänsä suorittamiseen. Esimerkiksi tietoinenkaan johto ei pysty synnyttämään historiallista liikettä, jos siltä puuttuu se ideoita “käytäntöön vievä” kaaderisto; toisaalta jälkimmäinen voi olla liian laaja johdon valmiuksiin nähden: silloin tilanne vaatii johdon kehittämistä ja täydentämistä, ellei haluta kaadereiden jäävän toimettomiksi, jne. On luonnoIlista, että optimaalisten määräsuhteiden muuttuessa muuttuvat myös eri elementtien tehtäviä ja niiden suhteita toisiinsa säätelevät periaatteet: tästä demokraattisen sentralismin joustavuus, elastisuus.

Nämä huomautukset ovat olleet johdantona kysymykseen: millaisia sovellutuksia Gramscin puolueteoriaIla olisi nykyisten kehittyneiden kapitalististen maiden työväenluokan taistelussa, sen poliittisten organisaatioiden kehittämisessä? Leonardo Paggi on todennut, että Gramscin ennakoima marxismin kehitys yhtenäiseksi maailmankuvaksi on toistaiseksi pysähtynyt. “Gramscin projekti on jäänyt projektiksi. Työväenluokan saavuttamat käytännölliset tulokset on toteutettu (…) ‘toiminnan tasolla’. Ne eivät ole aiheuttaneet merkittäviä tutkimuksia tai kehitystä politiikkatieteessä.”[63] Tämän teoreettisen pysähtyneisyyden kääntöpuolena on työväenluokan taistelun organisatorinen kehittymättömyys. Havainnollistan tätä väitettä tarkastelemalla lyhyesti suomalaisen vasemmiston nykyistä poliittis-organisatorista tilannetta. Sitä ennen on kuitenkin vielä kysyttävä, onko puolueteoria (edes Gramscin edustamassa merkityksessä) enää lainkaan ajankohtainen asia. Onko kenties niin, että työväenluokan vapautumisen ehdot olisivat kypsyneet asteelle, jossa suora vetoaminen sen myötäsyntyisiin etuihin, mukaanluettuun tietoisuuteen riittäisi? Vai onko kenties koko työväenluokan käsite menettänyt ajankohtaisuutensa?

Käsitykseni on, että Gramscin (ja Leninin) perustava lähtökohta: liittolaispolitiikan tarpeen huomioonottaminen – ja puolueen tarpeen liittolaispolitiikan organisoijana – ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Sen sijaan liittolaispolitiikan sisältö on tänään radikaalisti toinen kuin Gramscin, saati Leninin aikana. Nämä toimivat kumpikin “viivästyneen” kapitalistisen kehityksen oloissa, joissa väestön valtaosan muodosti paljossa feodaalisten rakenteiden mukaan organisoitunut talonpoikaisto. Työväenluokan hegemonian toteuttaminen merkitsi tällöin ennen muuta sivistyksellisesti takapajuisen, vallitsevan ideologian tiedottomasti ja passiivisesti omaksuneen talonpoikaiston älyllisen ja moraalisen tason kohottamista, sen siirtämistä nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja sille ominaisiin elämän- ja ajattelun muotoihin (lienee tarpeetonta korostaa, että tämä ei Gramscille merkinnyt suinkaan latteaa kansanvalistusasennetta, että moraalisella ja älyllisellä reformilla oli poliittinen ja myös taloudellinen muotonsa). Leninillä talonpoikaisjoukkojen nykyaikaistaminen, niiden nostaminen aasialaisesta barbarismista korostuu ehkä vieläkin enemmän. Nykyisin nämä tehtävät ovat kaksinverroin vanhentuneita: kapitalismi on jo omalla tavallaan nykyaikaistanut talonpoikaisjoukkojen elämän ja ajattelun, ja samalla nämä ovat menettäneet strategisen asemansa kansakunnan enemmistönä. Talonpoikaiston paikalla työväenluokan strategiassa ovat tänään jatkuvasti laajenevat toimihenkilökerrostumat.

Työväenluokan hegemonian toteuttaminen toimihenkilöihin nähden on monessa suhteessa vaikeampi ja monimutkaisempi tehtävä kuin sen toteuttaminen talonpoikaistoon nähden. Siinä missä talonpoikaisto oli vain passiivisesti omaksunut hallitsevan luokan sille tarjoaman ideologian, siinä toimihenkilöt kokonaisuutena muodostavat nykyisen yhteiskunnan ideologisen “säädyn”: heidän elämäntapansa ja ajattelunsa ovat kaikkein lähinnä niitä arvoja, joilla koko yhteiskuntaa ohjataan ja johdetaan ja lisäksi heidän konkreettiset työtehtävänsä ovat suuressa määrin ideologian levittäjän, ylläpitäjän, ts. hegemonian käytännöllisen toteuttajan tehtäviä. Gramscin ja Leninin aikaan porvarillinen ideologia tunkeutui työväenliikkeeseen epäsuorasti, sen kautta että tuo liike keskittyi vain omiin osittaisiin intresseihinsä; tänään toimihenkilökerrostuma siirtää vallitsevan ideologian suoraan myös työväenluokan ideologiaksi: siitä rekrytoituvat työväenluokan ideologiset, poliittiset ja jopa ammatilliset johtajat, sen elämäntavan omaksuminen on työväenluokan taloudellisten ja poliittisten taistelujen tavoitteena, jne. Tätä vaikutussuhdetta ei voida kääntää päinvastaiseksi “nykyaikaistamisen” kaltaisten yksinkertaisten tunnusten avulla; nyt työväenluokan hegemonian toteuttamisessa on kysymys vallitsevan tietoisuuden ja elämäntavan laadullisesta muuttamisesta, välittömästi “sosialistisen ihmisen” luomiseen tähtäävistä tehtävistä (poliittinen ja kulttuurivallankumous käyvät yksiin).[64]

Oikeastaan havaitsemme tässä puhtaassa muodossa kaksi Gramscin kehittyneiden kapitalististen maiden vallankumousprosesseihin liittämää erikoisuutta: asemasodan välttämättömyyden (juuri toimihenkilöiden asemassa olennoituu se, että porvaristo on kyennyt rakentamaan monimutkaisen ja joustavan hallitsemisen järjestelmän, toimivan hegemonian, jota on täysin mahdotonta ajatella kaadettavaksi yhdellä rysäyksellä niinkuin esimerkiksi Tsaarin Venäjä kaatui) sekä vaatimuksen, että työväenluokan on noustava johtavaan asemaan jo ennen poliittisen vallan valtaamista (ts. poliittisen vallan saamisen edellytyksenä on kansakunnan enemmistön, siis toimihenkilökerrosten ajattelutavan mullistaminen, niiden irroittaminen porvarillisesta hegemoniasta, toimivan, välittömästi sosialistisiin tehtäviin suuntautuneen työväenluokan hegemonian toteuttaminen).

Nyt väitän, että suomalaisen vasemmiston nykyinen poliittis-organisatorinen tila määräytyy vallitsevasta porvariston / toimihenkilökerrosten hegemoniasta ja palvelee sen vakiinnuttamista, jolloin työväenluokan nykyiset organisaatiot ovat samalla esteenä (eivätkä suinkaan edellytyksenä) työväenluokan vaihtoehtoisen hegemonian toteuttamiselle, sosialistiselle vallankumoukselle ja ihmisen kaikinpuoliselle vapauttamiselle.

Gramscin ajatusten tarjoamasta näkökulmasta pistää suomalaisessa vasemmistossa ensinnäkin silmään sen hajanaisuus, pirstoutuneisuus. Tämä pirstoutuneisuus ei suinkaan ilmennä kuten joskus annetaan ymmärtää – rikkautta, kykyä voittaa ennakkoluuloiset kuvitelmat “yhdestä totuudesta”, vielä vähemmän ideologian (“väärän tietoisuuden” merkityksessä) hajoamisprosessia, vaan päinvastoin vasemmistovoimien kyvyttömyyttä löytää porvarillisen yhteiskunnan pinnalla ilmenevän intressien, ajattelutapojen ja -perinteiden moninaisuuden alta koko työväenluokkaa yhdistäviä, tämän yhteiskunnan ulkopuolelle viittaavia etuja ja pyrkimyksiä. Tämän kyvyttömyyden juuria joudutaan hakemaan kaukaa, niiltä ajoilta, jolloin edellä puhutun kanonisoidun leninismin edellyttämä kommunistisen puolueen organisaatiorakenne vakiintui ja tuo organisaatio muuttui osaksi julkista poliittista elämää: SKP:n laillistamisen ja SKDL:n synnyn ajoilta. Kyseisen käsityksen tuhoisa vaikutus näkyy meidän työväenliikkeemme historiassa poikkeuksellisen kärkevänä: hetkellä, jolloin kommunistisen puolueen tehtävänä olisi ollut oman poliittisen ja aatteellisen vaikutuksensa laajentaminen, jolloin olivat olemassa objektiiviset edellytykset sille, että tuo puolue olisi noussut työväenluokan johtavaksi voimaksi, se itse vapaaehtoisesti luopui moisesta yrityksestäkin ja (valheellisen) liberalismin ja suvaitsevaisuuden lipun alla rakensi ympärilleen “demokraattisten yhteistyöjärjestöjen” muurin, organisaation, jonka olemassaolo on jatkuvana todistuksena kommunistisen puolueen kyvyttömyydestä (ja haluttomuudesta) muuhun kuin epäsuoraan, ts. hallinnolliseen, pakotettuun, peiteltyyn, todellisia tarkoituksiaan häpeilevään johtamiseen. Haluan olla kirjaimellinen: erilaisten mielipiteiden sallimisen periaate merkitsee tässä erityistapauksessa juuri niiden mielipide-erojen ja sellaisen ajattelun ikuistamista, jonka voittaminen ja hävittäminen olisi kommunistisen puolueen, todellisen nykyajan ruhtinaan tärkeimpänä tehtävänä. Eikä vain ikuistamista: kuten kokemus on osoittanut, merkitsee valittu organisatorinen linja näiden mielipide-erojen ruokkimista, jatkuvasti uusia, ja aina yhtä ratkaisemattomia erimielisyyksia generoivan tilanteen ylläpitämistä. Puolueen oma kahtiajakautuminen on tämän linjan looginen seuraus. Kahtiajakautumisen voittamiseksi on puolestaan valittu menetelmät, jotka samalla kun merkitsevät aidon kollektiivisen tahdonmuodostuksen lopullista korvaamista erillisten ryhmäkuntien satunnaisella päätöksenteolla, johtavat näiden ryhmäkuntien sisällä vastaavanlaiseen murenemisprosessiin; ja kaikki tämä moninaistuminen tapahtuu puoluetta ja (SKDL:oa) yhteiskunnasta erottavan, piinallisen vakaana pysyvän muurin sisäpuolella.

Tämä hajanaisuus ja pirstoutuminen on kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti todellista. Vielä kerran Gramsciin turvautuaksemme: yhdessä Nykyajan ruhtinaan jaksossa tämä pohtii, onko puolue välttämättä samaistettava puolueorganisaatioon, ja päätyy kielteiseen vastaukseen. Voi olla olemassa tilanteita, joissa olemassaoleva organisaatio ei syystä tai toisesta pysty toteuttamaan johtamistehtävää; tällöin se siirtyy organisaatiosta irrallaan oleville voimille. Gramscin esimerkkinä on vaikutusvaltainen intellektuelli, joka voi hallita kokonaisen luokan ajattelua omaamatta mitään suoria organisatorisia suhteita siihen. Tällainen hallitseminen on luonnollisesti epäsuoraa: organisaatiosta irrallaan toimivan johdon vaikutus ilmenee lähinnä käyttäytymisen rajoituksissa, käsityksissä siitä, mitä ei sovi tehdä, sekä yleisluontoisissa, abstrakteissa toimintaohjeissa. Tavallisesti tällainen tilanne ilmentää juuri jonkin toisen luokan tai sosiaalisen ryhmän kyseessä olevan luokkaan harjoittamaa vaikutusta, hegemoniaa.

Nyt ei ole vaikeaa osoittaa kansandemokraattisessa liikkeessä tällaisia organisaatiosta irrallaan olleita/olevia intellektuaalisia vaikuttajia (Alenius), ei myöskään vaikutussuhteita, joissa on kysymys liikkeen ulkopuolisten tahojen puuttumisesta liikkeen tahdonmuodostukseen sen sisäisen hajanaisuuden turvin (Kekkonen). Kaikki tämä on osoitusta nykyistä tilannetta ja sosialistisen vallankumouksen tämän päivän tehtäviä adekvaatisti vastaavan organisaation (ja poliittisen teorian) puuttumisesta, vääristä määräsuhteista, joiden seurauksena maan poliittisessa ja yhteiskunnallisessa kentässä toisaalta on suuri määrä “sitomattomia molekyylejä”, ts. joukkoja, jotka ovat poliittisesti kodittomia tai ajautuneet jopa vallitsevaa tietoisuuttaan vastaamattomiin asemiin.

Loppujen lopuksi tämä organisaation ja puolueen eron mahdollisuus voi kuitenkin olla myös eduksi. Jos nimittäin organisaatiorakenteen välitön uudistaminen olisi tänään kaikkinaisen työväenluokan kokoamiseen tähtäävän toiminnan edellytyksenä, tämän voisi jättää haaveeksi: siinä määrin syvään juurtuneita nykyiset rakenteet ovat. Mutta organisaation ja ajattelun, käytännön ja teorian välillä vallitsee kuin vallitseekin dialektinen suhde. Millään suomalaisen vasemmiston organisaatiolla tai ryhmäkunnalla ei ole edellytyksiä kehittää marxilaista ajattelua Gramscin projektin suunnassa. Mutta tämä ajattelu voi ja sentäytyy kehittyä ja voittaa vaikutusta näistä organisaatioista riippumattomana, itsenäisenä ja kriittisenä voimana. Itse asiassa teoreettisen työn välittömän poliittisen relevanssin vaatimus merkitsisi tänään sen kehitysmahdollisuuksien salpaamista. Sen itsenäisyyden vaatimus taas merkitsee samalla mahdollisuutta todelliseen poliittiseen relevanssiin tulevaisuudessa, vain sen kautta voi tänään toteutua tie teorian ja käytännön yhdistämiseen ja ykseyteen.

Viitteet

1 Antonio Gramsci, Selections from the Prison Notebooks. London 1971. Sivu 137.
2 Kehittynein tuntemani tämänsuuntainen tulkinta itse Marxin ajattelusta on Lucio Collettilla. Kts. esim. esseetä “Marx’ och Engels’ ungdomsskrifter”, teoksessa Colletti, Marxism och Dialektik. Lund 1979. Myös: Colletti, Marxism and Hegel. London 1973. Sivut 249-283.
3 Karl Marx ja Friedrich Engels, Kommunistisen puolueen manifesti. Pori 1972. Sivu 45.
4 Viittaan tietysti kirjoitukseen Mitä on tehtävä? Liikkeemme päivänpolttavia kysymyksiä. Kts. V.I. Lenin, Valitut teokset neljässä osassa, I. Moskova (ei painovuotta). Esim. sivut 303-310, 332-337. En tietenkään tarkoita, ettei Marx olisi ollut tietoinen “poliittisen toiminnan ja järjestäytymisen” tarpeellisuudesta. Väitän vain, että tällaiselle yleiselle teesille ei rakennu vielä mitään erityistä puolueteoriaa. On kuvaavaa. että Marxin poliittisen teorian kypsin esitys ei juurikaan käsittele puoluetta eikä liittolaisongelmaa. Kts. Marx, Pariisin kommuuni. Pori 197 I. Sivut 60-78.
5 Georg Lukács. Political Writings, 1919-1929. The Question of Parliamentarianism and Other Essays. London 1972. Myös: Lukács, Geschichte und Klassenbewusstsein. Neuwiend und Berlin 1968. Mm. artikkelit “Legalitet und Illegalitet”, “Kritische Bemerkungen über Rosa Luxemburgs ‘Kritik der Russischn Revolution'” sekä “Metodisches zur Organisationsfrage”.
6 Seppo Toiviainen: Nuori Lukács. Kriittinen esitys Georg Lukåcsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906-1929). Tampere 1977. Sivut 138-227.
7 Kirjoitus Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena. Yleistajuinen esitys. Löytyy V.I. Lenin, Valitut teokset neljässä osassa 2. Moskova (ei painovuntta). Kts. sivut 406-414
8 V. I. Lenin, Teokset, osa 3. Petroskoi 1954.
9 Kts. Lukács 1968. Sivut 187-331.
10 Samalta perustalta nousee Leninin vaatimus “konkreettisen tilanteen konkreettisesta analyysistä” sekä hänen käsityksensä dialektiikasta (ilmiön kaikkien puolien huomioonottaminen, ristiriitojen kokonaisuus, ilmiö itseliikunnassaan, tiedostamisen yhteys käytäntöön jne.). Kts. Seppo Toiviainen, “Joukkoliike tieteellisenä käsitteenä”. Kommunisti 1/1976, sekä: Toiviainen, “Leninismi metodina eli politiikka ja dialektiikka”. Tiede ja edistys 3/1977 (1977 B).
11 Viittaan Rudolf Bahron myötä aktualisoituneeseen keskusteluun “aasialaisen tuotantotavan”, kapitalismin ja sosialismin suhteista Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Kts. Bahro, Vaihtoehto. Reaalisesti olemassaolevan sosialismin kritiikkiä. Keuruu 1979. Sivut 84-120. Myös: Ilmari Susiluoto, “Aasialaisesta tuotantotavasta sosialismiin: Byrokratia, vallankumousstrategia ja hallinnon rationalisointi Marxista ensimmäiseen viisivuotissuunnitelmaan”. Helsingin Yliopiston Yleisen valtio-opin laitoksen tutkimuksia. Sarja C. Helsinki 1979.
12 Louis Althusser, För Marx. Stockholm 1968. Louis Althusser, Etienne Balibar, Att Läsa Kapitalet (1-2). Stockholm 1970. Erityisesti jakso “Marxismen är inte historicism”.
13 Althusser, Essays in Self-Criticism. London 1976. Sivut 94-99.
14 Althusser 1976. Sivut 60-93.
15 Althusser 1968, esipuhe. Kts. myös Althusser, “On the Twenty-Second Congress of the Frech Communist Party”.New Left Review 104, July-August 1977, sekä Althusser, “Tämä ei enää saa jatkua Kommunistisessa puolueessa”. Teoksessa Althusser ym., Puolue tienhaarassa. Osuuskunta Ihmiskunnan julkaisusarja 1/1979. Althusserin ajattelua voidaan pitää yrityksenä teoreettisesti jäsentää niitä ongelmia, joihin vallankumouksellinen liike törmäsi käytännössä ensimmäistä kertaa ensimmäisen maailmansodan aikoina. Ne liittyvät siten problematiikkaan, joka koskee marxilaisten suhdetta itse luomaansa historiaan ja joka on perustana puheille “marxismin kriisistä”.
16 Althusser 1968. Sivut 89-116.
17 Lenin itse tunnetusti korosti, että “sosialismin oppi kasvoi niistä filosofisista, historiallisista ja taloustieteellisistä teorioista, joita omistavien luokkien valistuneet edustajat, sivistyneistö, olivat kehitelleet”. Lenin, Valitut teokset neljässä osassa 1. Sivu 300. On yksi asia, että tämä faktuaalinen väite eittämättä pitää paikkansa, toinen, millaisia vaikutuksia se saa, jos se yhdistetään käsitykseen marxismista valmiina, suljettuna ajatuksellisena järjestelmänä.
18 “On siis erotettava tieteellinen ideologia, joka on adekvaattista aineellisten suhteiden heijastusta ja ideologia, joka heijastaa näitä samoja suhteita illusorisessa, nurinkurisessa, ja jopa mielikuvituksellisessa muodossa.” Marxilais-Ieniniläisen filosofian perusteet. Moskova (ei painovuotta). Sivu 481. (harvennus LL).
19 Täsmennyksen vuoksi: tämä ei ole sama asia kuin kysymys ylärakenteen muotojen suhteellisesta itsenäisyydestä taloudelliseen perustaan nähden. Senhän tunnustavat kaikki marxismin virtaukset. Kysymys on siitä, mielletäänkö puolue yhteiskunnan eri “tasojen” (talous mukaanluettuna) konkreettista moninaisuutta yhdistäväksi tekijäksi, niiden välitykseksi: jos näin tehdään, tulkinta on sitä historiallisempi, mitä voimakkaammin tasojen suhteellista itsenäisyyttä korostetaan. Todettakoon tässä, että Toiviaisen tulkinta (Toiviainen 1976, 1977 B) puolueesta suhteessa talouteen on juuri esitetyn mallin mukainen. Politiikka on “etutaistelua uudessa potenssissa”, puolue esittää työväenluokan arkipäiväiset, välittömät edut välittyneessä muodossa.
20 Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet. Sivut 428-433.
21 Lukács toimi kyllä Unkarin neuvostotasavallan apulaisopetusministerinä. Teksti, jossa Lukács seikkaperäisimmin käsittelee tehdasneuvostojen problematiikkaa on kuitenkin kommentti Torinon tehdasneuvostoliikkeeseen. (“The Crisis of Syndicalism in Italy”, teoksessa Lukacs 1972).
22 Tehdasneuvostoliikkeestä lähemmin kiinnostuneille annan seuraavat lukuvihjeet. Martin C. Clark, Antonio Gramsci and the Revolution that failed. New Haven and London 1977. Paolo Spriano, The Occupation of Factories. Bristol 1975. Gwyn A. Williams, Proletarian Order. Antonio Gramsci, Factory Councils and the Origins of Communism in ltaly. Bristol 1975.
23 Antonio Gramsci, Työväenluokan yhtenäisyys. “L’Ordine Nuovossa” julkaistuja artikkeleita 1919-1920. Moskova 1976. Sivu 81.
24 Gramsci 1976. Sivut 53-54.
25 Gramsci 1976. Sivu 45.
26 Gramsci 1976. Sivut 91-92.
27 Esim. Christine Buci-Glucksmann, Gramsci et l’Etat. Pour une theorie materialiste de la philosophie. Paris 1975. Sivut 91-107. Antti Kasvio, “Gramsci, ‘fordilainen työläinen’ ja työväenluokan elämäntapa monopolikapitalismissa”. Sosiologia 1/1979.
28 Gramsci 1976. Sivu 61.
29 Gramscin velasta Sorelille: Nicola Badaloni, “Gramsci and the problem of revolution”. Teoksessa Chantal Mouffe (ed.), Gramsci and the Marxist Theory. Kent. 1979.
30 “Opetusministerit saavat virkansa, koska kuuluvat tiettyyn poliittiseen puolueeseen, eivät siksi, että olisivat päteviä johtamaan valtion kasvatustoimintaa tai sitä hoitavia laitoksia.” Gramsci 1976. Sivu 51.
31 Gramsci 1976.Sivu 51.
32 Gramsci 1971. Sivut 123-205.
33 Tässä esityksessä jää syrjään eräs tärkeä aspekti: Gramsci omisti paljon huomiota sille, miten tuotannon kehitys synnyttää uudentyyppisen intellektuellin, joka ei välttämättä edellytä henkisen ja ruumiillisen työn eroa. Kts. tekstiä “Sivistyneistön muodostuminen” teoksessa Antonio Gramsci, Vankilavihkot. Helsinki 1979; myös: Maria-Antoinetta Macciocchi, Pour Gramsci. Paris 1974. Sivut 202-281.
34 Mainittu artikkeli; Mouffe 1979. Sivut 91-99.
35 Tämä teema oli keskeinen myös Gramscin IKP:n politbyroon nimissä NKP:n keskuskomitealle kirjoittamassa kuuluisassa kirjeessä vuodelta 1926. Siinä hän näkee myös uhrauksiin sisältyvät riskit: “(…) vielä koskaan historiassa ei ole tapahtunut, että hallitsevalla luokalla kokonaisuudessaan olisi alempi elintaso kuin hallitun ja alistetun luokan määrätyillä aineksilla”. Sit. Bahro 1979. Sivu 106.
36 Lainaan Toiviaista: “Luokkataistelun kulussa subjektiivinen tekijä kehittyy asteittain. (…) Puolueen oma tietoisuus ja järjestyneisyys on tässä suhteessa keskeinen. Vallankumouksellisessa tilanteessa (…) subjektiivinen tekijä kohoaa hyppäyksellisesti. (…) Samalla syntyy sellaisten organisaatiomuotojen tarve, jotka muodostavat vastapainon porvarillisen herruusjärjestelmän elimille (…) näissä elimissä joukot toimintansa kautta hankkivat poliittisen kokemuksensa ja ymmärtävät valtakysymyksen keskeisen merkityksen.” Toiviainen 1976. Sivu 10. Neuvostojen alisteisuus puolueelle kuin myös niiden välineellinen. merkitys vallankumoukselle on tässä hyvin selvästi ilmaistu.
37 Gramsci itse piti itseään Leninin oppilaana (vrt. Macciocchi 1974. Sivut 81-107). Kysymällä mitä Gramsci Leniniltä tunsi ja milloin siihen tutustui on Alastair Davidson, Antonio Gramsci. Towards an Intellectual Biography. London 1977, onnistunut monipuolistamaan ja elävöittämään kuvaa Gramscin henkisestä kehityksestä. Gramscin ja Leninin välillä mahdollisesti olevat erot tulevat kuitenkin esiin vasta siinä, millaisia aineksia heidän ajatuksensa ja elämäntyönsä kokonaisuuksina otettuna tarjoavat marxismin kehittämiselle.
38 Kts. Lukács 1972. Sivut 53-63.
39 Passiivinen vallankumous: kts. Gramsci 1971. Sivut 196-120. Christine Buci-Glucksmann, “State, transition and passive revolution”, teoksessa Mouffe 1979.
40 Gramsci 1971. Sivu 144.
41 Vrt. Bahro 1979. Sivut 185-205. En kuitenkaan pidä välttämättömänä Bahron johtopäätöstä, jonka mukaan työväenluokkaa ei voitaisi sellaisenaan pitää vallankumouksellisena voimana.
42 Mainittu artikkeli, Mouffe 1979.
43 Kts. Gramsci 1979. Sivut 34-57.
44 Buci-Glucksmann 1975. Sivut 373-446.
45 Gramsci 1971.Sivut 126-127.
46 Gramsci 1971. Sivu 152. Todettakoon, että Toiviainen on äskeisessä “itsekritiikissään” liittynyt saman utopian kannattajiin. Seppo Toiviainen, “Mitä on politiikka?” Soihtu 4-5/1979.
47 Gramsci 1971. Sivu 133.
48 Gramscin termi kansallis-kansanomainen (nazionale-popolare) ilmentää juuri sitä jännitettä kahden politiikkakäsityksen välillä, joka on tämän esityksen johtoteemana. Kansallinen viittaa työväenluokan tehtäviin “johtavana luokkana”, kansanomainen sen asemaan “johdettuna”.
49 Gramsci 1971. Sivu 132.
50 Gramsci 1971. Sivu 133.
51 Gramsci 1971. Sivut 136-140.
52 Kts. artikkelia ideologiasta ja ideologisista valtioapparaateista teoksessa Louis Althusser, Lenin and Philosphy and Other Essays. London 1971. Siinä Althusser esittää, että “Ideologialla ei ole historiaa”.
53 Gramsci 1971. Sivu 138.
54 Gramsci 1979. Sivu 57.
55 Tämä aspekti Gramscin ajattelussa on säilynyt tavoittamattomana niille tulkinnoille, joissa häntä on pidetty ensisijaisesti “ylärakenteen teoreetikkona”. Itsekin olen levittänyt näiden tulkintojen mukaista käsitystä tehdasneuvostojen Gramscin suhteesta Vankilavihkojen Gramsciin: Leevi Lehto, “Työväenluokan organisoituminen valtiovallaksi. Antonio Gramsci ja Torinon tehdasneuvostoliike 1919-20”. Kommunisti 4/1977.
56 Eräs Althusserin teesi kuuluu, että “ekonomismi” ja “humanismi” muodostavat parin. Vrt. miten Gramsci kuvasi Sorelin asennetta: spontaanisuuden takana on puhtaasti mekanistinen käsitys historiasta. Gramsci 1971. Sivu 129.
57 Minusta näyttää, että juuri tämän näköalan puuttuminen vie Rudolf Bahron paradoksaaliseen johtopäätökseen, jonka mukaan työväenluokka vapautuu taloudesta sen ulkopuolella. Bahro 1979. Sivut 442-461.
58 Gramsci luonnehti Trotskin jatkuvaa vallankumousta abstraktiksi skeemaksi, puhtaasti kirjalliseksi. Macciocchi 1974. Sivu 95.
59 Tämä ei merkitse, että Maon puoluetta ja puolueen ja joukkojen suhdetta koskevissa käsityksissä ei olisi mitään opiksi otettavaa. Kts. esim. Stuart Schram, Mao Tse-tung Unrehearsed. Talks and Letters 1956-71. London 1975. Sivut 11-18, 158-185.
60 Gramsci 1971. Sivu 189.
61 Vuosina 1921-26 Gramsci antoi puolueelle eräänlaisen kaksoisroolin: sen kautta välittyi työväenluokan yleisiä etuja ilmaiseva Venäjän vallankumouksen kokemus, neuvostojen kokemus; toisaalta se edusti näiden kokemusten suhteuttamista kansallisiin olosuhteisiin. Kts. Badalonin aiemmin viitattu artikkeli, Mouffe 1979. Tämä näkemys on luonnollisesti aikaan sidottu ja sellaisenakin altis kritiikille.
62 Gramsci 1971. Sivut 190-192.
63 Leonardo Paggi, “Gramscis general theory of marxism”, teoksessa Mouffe 1979. Sivu 162.
64 Myös sosialistisen vallankumouksen taloudellis-yhteiskunnalliset tehtävät olivat Gramscille ja Leninille tietyssä mielessä “määrällisiä”: teollistaminen, “sähköistäminen”. Kumpikin orientoitui kehittyneen kapitalismin antaman mallin mukaan, mikä heijastui ajoittain tiettynä fatalismina historiateoriassa. Tänään meillä ei ole malleja, historia on avoin. Ehkä se juuri siksi on niin vaikea.