Esipuhe teokseen Leevi Lehto: Alussa oli kääntäminen. 2000-luvun poetiikkaa. Savukeidas 2008

Olen lukenut jostain, että mopsi-koirarodun yltiöpäisessä jalostamisessa tultiin joskus jossain pisteeseen, jossa uusien yksilöiden silmämunat alkoivat putoilla kuopistaan. Traagista sinänsä, mutta ilmiölle sitten löydetty selitys lisää koomisen elementin: osoittautui, että ”ulkomailta” hankittujen jalostusohjeiden kääntäjälle oli tapahtunut kömmähdys – sanan ”ulkoneva” tilalla olisi pitänyt olla jotakin muuta.

Luomiskertomukseen uskoville anekdootti tarjoaa yhden tavan tulkita kirjani otsikkoa: paljon ei tarvitse katsella ympärilleen kun alkaa uumoilla, että myös tuon tarinan sankarin on täytynyt käyttää puutteellisia kokoonpano-ohjeita. Silti minun tulkintani on radikaalimpi: kun korostan kääntämisen ensisijaisuutta niin kirjallisuudessa kuin kulttuurissa yleisestikin, vaadin täysiä oikeuksia ”ymmärtämiseen” aina sisältyville ”erehdyksille”. Minun uskoni perusteita tullaan lähelle, kun sanotaan, että maailmassamme on pikemmin liikaa kuin liian vähän ”kommunikaatiota”, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä – niin ihmisten, luokkien kuin kulttuurienkin välillä. Se on ristiriitojemme syy; sopuun päästäksemme tarvitsemme lisää väärinkäsityksiä ja kykyä sietää niitä.

Kirjani kokoaa 18 vuosina 2001-2007 kirjoittamaani esseetä tai sentapaista (ja toivon, että alaotsikkoni luetaan tässä lakonisessa merkityksessä). Tekstien alkuperäiskontekstit toivoakseni ilmentävät hallitsevaa teemaani: kaikki ovat olleet ja ovat saatavilla verkkosivuillani www.leevilehto.net; neljä (1, 2, 4 ja 9) on aiemmin julkaistu suomeksi muissa kirjoissa; yhdeksän (3, 6, 7, 8, 12, 15, 16, 17 ja 18) on alun perin englanninkielisiä (ja tekstiä nro 3 lukuunottamatta tulevat nyt ensi kertaa saataville suomenkielisinä versioina); viisi (3, 8, 12, 16, 17, 18) on ennen suomenkielistä asuaan ehditty kääntää englannista muille kielille (ruotsiin, norjaan, tanskaan, hollantiin, portugaliin, kiinaan); ja kun katselen kokonaisuutta, huomaan, että melkein kaikki ovat alun perin syntyneet tilauksesta: jos joskus (7, 8, 11) olen ollut tilaajana itse, niin silloin pakottavista syistä.

Yleisemmin sanoen kirjoittajan kontekstina on eräänlainen sisäinen maanpakolaisuus, tila jossa minulla on ollut onni kirjailijana elää viimeksi kuluneet 15–20 vuotta. Kuten Annelie Axénin haastattelussa (16) sanon, olen ehtinyt mieltää itseni sekä amerikkalaiseksi runoilijaksi, joka kuitenkin kirjoittaa suomeksi, että suomalaiseksi runoilijaksi jonka mediumina on ”barbaarinen englanti”. Tänään oivallan entistä paremmin, että maanpakolaisuus on (ainoa) tapa todella ymmärtää (väärinymmärtää) ”kotimaata”: olen valmis sanomaan, Ulysseksen Stephenin tunnusta kärjistäen, että mitä enemmän en kuulu Suomeen / Suomelle, sitä enemmän Suomi kuuluu minuun / minulle.

Haluan mainita kaksi keskustelua / kontekstia, joihin – jälkikäteen – käsitän esittämäni kytkeytyvän. Kalevi Wiikin kirjassaan Eurooppalaisten juuret (Atena 2002) esittämä lingua franca -teoria perustelee hyvin tervejärkisesti paljon siitä, mitä minulla on sanottavaa kielten epäpuhtaudesta (ja jos kielitieteilijäin ”faktat” eivät sitä tue, sen pahempi niille). Jukka Mallisen tässä samassa sarjassa ilmestynyt Varastettua ilmaa (2008), minulle 2000-luvun toistaiseksi tärkein kirja, menee minua pidemmälle avatessaan silmiä sille fataalille yhteydelle, jossa kolonialismin ja periferisyyden kysymykset ”Suomen” kohdalla on asetettava: Venäjälle.

Tilausluonne tarkoittaa minun kohdallani, että jokaisen tekstini alkuperäiskonteksti on ollut tietoisen rajattu, spesifi ja ainutkertainen (vrt. tunnukseni ”mikään, mikä alun perin kiinnostaa yli seitsemää ihmistä, ei voi koskaan muuttaa joukkojen tietoisuutta”). Jos ne toimivat tällä tavoin yhteen koottuina, niin tästä syystä. Toiveeni on, että ne yhä palvelevat ainoaa yhteistä tarkoitustaan: saada silmät pullistumaan päässä, jos ei sentään putoamaan.

Helsinki, 4. kesäkuuta 2008