Takavuosien vitsissä, joka voi joillekin täällä[1] olla tuttukin, kysyttiin maailman lyhyintä kirjaa. Vastaus oli Anssi Kukkonen: Minun käyttämät possessiivisuffiksit. Tälle esitykselle ehdottamani otsikko taisi alkuaan kummuta samantapaisesta logiikasta – ei niinkään Eeva-Liisa Manneriin kuin laajemmin suomalaisen runouden modernismiin liittyen. Olen tullut vuosien myötä yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että sitä on hedelmällistä tarkastella erikoisella tavalla kansallisena ilmiönä[2], jolla on loppujen lopuksi melko vähän tekemistä enempää Poundin ja Eliotin ”korkeamodernismin” kuin muidenkaan 1900-luvun alun kansainvälisten kirjallisten kumousilmiöiden kanssa. Mannerin ajattelin tässä muodostavan poikkeuksen, ja niinikään uumoilin, että tällä poikkeuksellisuudella olisi jotain tekemistä possessiivisuffiksien kanssa – että voisin avata hänen runoilijantyönsä merkityksiä suunnissa, joita nykykeskustelussa tarkoitetaan puhuttaessa ”lyyrisen minän”, ”oman äänen” ja ”autenttisen puheen” problematisoitumisesta modernin, postmodernin, avantgarden tai niin sanotun ”post-avantin” perinteessä.

Kun sanon suomalaista 50-luvun modernismia kansalliseksi, ajattelen sen synnyssä vahvana vaikuttavaa reaktiotasotienvälisen ajan kotimaisen runouden valtavirtaan, jonka kavahdetut piirteet Tuomas Anhava Mannerin Tämän matkan aikalaisarviossa (Suomalainen Suomi 8/1956) tiivisti puhumalla ”meillä tähän asti vallinneesta subjektivistisesta ja naturalistisesta asennoitumisesta”: ”[t]oisella puolella oli minä, toisella kaikille yhteinen maailma; runous oli runoilevan minän ja tuon maailman suhteiden erittelyä ja tilitystä” (Anhava 2002, 394). Paino tässä on ehkä tuon ”kaikille yhteisen maailman” oletuksen hylkäämisessä; sotienvälisen ajan runous ymmärrettiin ”ideologiseksi”, kansakunnan ”yleisten oppien” kuvitukseksi; Paavo Haavikon termiä lainataksemme nyt asettui tehtäväksi sanoa jotakin ”yksiehtoista”. Kuten Anhavakin arviossaan yhteenvetää, tämä merkitsee uudenlaista subjektiivisuutta – tietynlaiseen ”käsittämättömyyteen” asti. ”(…) kun kuvat itsenäistyvät, niiden ei (…) ole pakko liittyä toisiinsa naturalistisesti tai sovinnaisen johdonmukaisesti; ne voivat asettua peräkkäin ja syntyä toisistaan juuri niin kuin ne runoilijan mielessä asettuvat ja syntyvät” (Anhava 2002, 395). Esseessään ”Moderni runo” (Parnasso 3/1957) Eeva-Liisa Manner taas puhuu ”ihmisen luontaisen emotiaalisen rajattomuuden” pääsystä esiin runossa (Manner 1994,9).

Aikalaisvastaanotossa 50-luvun runo leimautui helposti epärunolliseksi; perinteisestä mitallisuudesta irtautuminen korostui. Tätä vasten on tarpeen korostaa 50-lukulaisten voimakasta rytmitietoisuutta. Niinpä Anhava Tämä matka -arviossaan puhuu ”rytmin kiinteytymisestä sarkialaisesta unnuttelusta ja Valan-Hämäläisen vapaarytmisyydestä vapaasti mitalliseksi” (Anhava 394), ja Manner puolestaan samoin jo lainatussa esseessään puolustaa tunnetun ”Bach”-runonsa kieliopillista poikkeamaa (”Avautuu purppuranokat”) rytmisellä johdonmukaisuudella. Itse olen toisaalla (Lehto 2005) esittänyt, että 50-lukulaisten sanonta tuli tunnetun logiikan mukaan, tahattomastikin, monella tapaa ilmentämään juuri sitä mitä, mitä vastaan reagoitiin. Sisällöllisen vaikeuden, ennakoimattomuuden ja katkonaisuuden – disjunktiivisuuden – vastapainona on tietty yllättävänkin yhtenäinen prosodia, tunnistettava ”runopuku”, jota on tosiaan oikein pitää perimmältään mitallisena ja joka 50-luvun myötä kutoutuu nimenomaan Mannerin, Haavikon ja Anhavan teoksissa – ja väittäisin että paljossa ryhmätyönä. Niinpä Mannerin Tämän matkan sanonta on tuntuvassa määrin velkaa Haavikon varhaistuotannolle. Näille yhteisiä, leimallisia piirteitä ovat mm. ihan tietynlaiset käännetyt sanajärjestykset (”On virta…”), erikoiset objekti- ja lauseenvastikemuodot (”nuottien kohota”), toiston käyttö pikemmin melodisissa kuin retorisissa tarkoituksissa, ja rytmin korostunut elegisyys silloinkin, kun se ei ole perinteisessä mielessä sisällön sanelemaa, mikä komposition tasolla ilmenee siinä, että runo päätetään helposti ”loppunousun” sijasta urbaanin snobistiseen ”understatementiin”. Tämän sanonnan synty- ja kehityshistoria on vielä kirjoittamatta, ja voi tietysti osoittautua mahdottomaksikin; uumoilisin, että osa mainitsemistani tunnuspiirteistä olisi periytettävissä välittömiin edeltäjiin kuten P. Mustapäähän[3]; toinen seurattava linja olisi pioneerien keskinäinen mallioppiminen ja tietoinenkin toistensa kommentointi: onko vai ei esimerkiksi ”merkitystä” siinä, että kun Tämän matkan (1956) ensimmäinen varsinainen runo alkaa ”Lehdet leijailevat, tunnit, vuodenajat / huoneesta huoneeseen”, niin Haavikon seuraavan teoksen (1958) nimi on Lehdet lehtiä, ja se alkaa säkeellä: ”Eikä kevät tapahdu, kuolema, / pimeä talo (…)”.

Kun tähdennän tämän uuden sanonnan kehittelyn tiettyä kollektiivisuutta ja sen vähittäistä muodostumista uuden ”runollisuuden” normiksi, haluan samalla hiukan polemisoida Anhavan sille antamaa ekspressiivistä tulkintaa eli hänen perimmältään yllättävän romanttista ajatustaan runosta runoilijan mielen liikahdusten oikullisena peilinä. Ja tähän tuskin voisin löytää parempaa apuvälinettä kuin juuri Mannerin runous ja kirjaanviety poetiikka – alkaen ”Moderni runo” -esseen tunnustuksesta ”Moderni ilmaisu on merkinnyt minulle lähinnä luopumista minäkohtaisesta lyyrisyydestä” ”Kromaattisten tasojen” (Fahrenheit 121) hellittämättömästi jauhavaan minänhävityskoneeseen (”Sillä ihminen on relatiivinen olento: eräs sopimus.” ”Tyhjä ei ole vain minun osani. / Minä olen tyhjän osa.” ”En / ota vakavasti itseäni, otan vakavasti Tyhjän. / Se on subjekti. Minä olen verbi:”) (KHK, 379) ja edelleen seuraavaan runoon, jonka Tuula Hökkä on poiminut hienon Mannerin koottujen runojen laitoksensa päättävään ”Julkaisemattomia ja lehdissä julkaisuja runoja” -osioon ja jossa on ehkä Mannerin koko tuotannon ainoa eksplisiittinen (ei-sublimoitu) seksuaalinen kuva:

“Kuolemalla ei ole valtikkaa”,
kirjoitti Dylan puoli vuosisataa sitten.
Kaunis tuulenpanema ajatus, vaikkei
välttämättä tosi.
Kuolemalla on mahtava valtikka, se saa aina
viimeisen aktin, vihonviimeisen panon.

Itse asiassa tämä minättömyyden ja tyhjyyden tematiikka, joka ilmaisun tasolla tarkoittaa jatkuvaa kallistumista groteskin suuntaan (tässä tuo Dylan-kommentti sittenkin on vain yksi esimerkki), on ehkä Mannerin selkein yhteys otsikkoni ”kansainväliseen modernismiin”. Silti haluaisin ehdottaa, että hänen kokoava teemansa ei ole enempää ”minä” kuin ”minättömyyskään”, vaan se struktuuri, jota ilman tietoisuus tai illuusio minästä (enempää kuin minättömyydestäkään) ei olisi mahdollinen, nimittäin kieli. Kieli ja kielellisyys, kielellistäminen: ”Teen elämästäni runon, runosta elämän” (Tämä matka). Mutta myös mieli ja kieli: mielen (ja mielettömyyden) perimmäinen yhteys kielettömyyteen, niin kuin Ruth Ellis -sarjan jyrkässä virressä (”Virsi hirsipuusta”) vihjataan: ”’Rakasti ja tappoi kuoli.’ Synninpäästäjää Tarvis oisko valkeassa Talviyössä kuultavassa Juoksusilmukassa On niin kevyt hengittää Pian siihen tottuu kyllä Jalat kun ei maahan yllä Henki puuhun jää.” (KHK, 135).

Kielettömyys on tietysti laajemminkin modernismimme huippuajan yksi pakkomielteistä (uhkana, mutta samaan aikaan houkutuksena: tämä kait on melkein pakkomielteen määritelmä): vrt. Haavikon ”matka tunnetun kielen lävitse / kohti seutua joka ei ole paikka”, ja miksei myös Saarikosken ”minä haluan elää kommunistessa yhteiskunnassa joka on yhtä eläintä”. Vain Mannerilla se kehkeytyy teemaksi, joka – olisi ehkä liikaa sanoa ”jäsentää tuotantoa”, mutta ainakin mahdollistaa tuotannon jäsentämisen, esimerkiksi seuraavasti:

Ensin: ajatus, että tavalla tai toisella ”kaikki on kieltä”: ”Minua viehättää veden ja tuulen kirjeenvaihto” (Niin vaihtuivat vuoden ajat); ”Tulee aamu ja avaa kirjoittamattoman rullansa” (Jos suru savuaisi): ”Puut ovat täynnä laulun tapaista hälinää” (Paetkaa purret kevein purjein). Nämä esimerkit riittäköön tästä tutusta aiheesta.

Toiseksi: jos kaikki on kieltä, myös ”kielettömällä” on kieli. On unien kieli, josta Manner ammentaa läpi tuotantonsa ja ehkä keskeisimmin 1960-luvun puolivälin suurissa kokoelmissa, joissa hän, minusta hyvin radikaalisti, antaa uniensa näköjään puhua sellaisenaan (kirjevalikoima Kirjoittamisen aika sisältää tässä mielessä monta lisäystä runoilijan tuotantoon). On eläinten kieli: kirjeissä Manner tunnusomaisen herkästi samaistuu eläimiin, vrt. esim: ”Eräs saksalainen eläintieteilijä on sanonut, että eläimet ovat ihmisiä joilla on paljon tunnetta ja vähän ymmärrystä; varmaan olen minäkin sitten ollut eläin.” (KHK, 134-135). Jo Tässä matkassa, mutta erityisesti 60-luvun kokoelmissa tulee keskeiseen asemaan veden ja lintujen puheen litterointi: ”dilp pilp dop” (KHK, 141), ”tak, jug-jug, err, / dk dk dk” (KHK, 240), ”bubo bubo” (KHK, 253), ”angank” (KHK, 261). En lukisi näitä niinkään luonnon sieluttamisena enkä edes sen havainnointina, vaan pikemmin runoilijan omana tietoisuutena runonsa toimintatavasta[4]: ”Turhuudessa on runon koko järki” (KHK, 434), olisi yksi, myöhäinen kiteytys tälle asenteelle.

Kolmanneksi: kielen erottaminen merkityksestä, kommunikaatiosta: kieli koneena ja koneiden kieli. Tässä kohden on paikallaan mainita Mannerin selkeän myönteinen suhtautuminen 1960-luvulla esiin nousseeseen uuteen kokeellisuuteen. Hänhän oli Kari Aronpuron varhainen tukija, ja kirjeissään hän puolustaa silmiinpistävän päättäväisesti Saarikosken Ovat muistojemme lehden kuolleet -romaania. Kirjoitettu kivi (1966) sisältää runsaasti ainakin näennäisen automaattista ja sattumanvaraista, sattuma ei ehkä puolestaan ole, että silmiinpistävin kollaasielementti siinä on runo ”Kirjoituskone”: tietosanakirjan määritelmän jokseenkin suora kirjaanvienti.

Neljänneksi: runo koneena. Viittasin komposition tärkeyteen 50-lukulaisille, ja tosiaan, yksi johdonmukainen jatko Anhavan itsenäisen kuvan ajatukselle on nähdä runon rakentuvan kuin (abstrakti) maalaus – Poundin kautta välittynyt käsitys kiinalaisesta runosta on tässä tietysti yksi vaikuttaja. Tällä tavalla lukisin Mannerin myöhemmissä kokoelmissa ehkä kollaasinomaisuuden ja proosa-aineksen sijasta korostuvia lyhyehköjä säkeellisiä runoja, jotka ovat minimalistisia muutoinkin kuin muodoltaan – nimittäin lähes puuduttavasti ”samoina” toistuvien teemojensa ja kuviensa puolesta. ”Takapirun muistikirjassa” (Parnasso 6/1982) Manner tuntuu kommentoivan tätä kirjoittaessaan Pascalista, joka uskoi ”säädettyyn sattumaan”. ”Löysikö hän Jumalan? / Luulen että hän löysi tyylin. / Hän löysi oman ehdottoman tyylinsä: yksinäisyyden.”[5] (KHK, 578.)

Mutta yksi Mannerin paradokseista on, että tyylissä ei hänelle ole kyse niinkään kielestä (itse)ilmaisuna kuin äänen antamisena (muille): hänen runoutensa on lopulta 1900-luvun loppupuolen yhteiskunnallisimpia. Kirjeissä hän kerran ohimennen sanoo itseään ”kommunistiksi”, ja olisin tosiaan valmis pitämään häntä perinteemme suurena (ei-utooppisena, erotukseksi Saarikoskesta) kommunistina: noustessaan kielettömyyden alueelta Mannerin runous on tavallaan itsestäänselvästi sorrettujen, vaiettujen, tuhottujen ja uhanalaisten puolella niin että mitään jakoa osallistuvaan ja muuhun runouteen ei edes synny. Puhuvin osoitus tästä on Jos suru savuaisi (1968), unissakävijämäisen varma kannanotto ja protesti Tšekkoslovakian miehitystä vastaan.[6]

Näin olen toivoakseni päässyt lähelle possessiivisuffikseja, joista aloitin. En ole juuri puhunut Mannerin suorasta suhteesta kansainväliseen modernismiin, vaikka olisin kyllä voinut[7]: hänellä, ja enemmän kuin muilla modernisteilla, ja varsinkin Haavikolla, on Pound- ja Eliot-lainauksia ja pastisseja (silmiinpistävimpänä ehkä Ruth Eliot -runon I osassa), puhumattakaan että ”Moderni runo” -esseen maininta ”eliotlaisesta sumusta”, johon runoilija nuoruudessaan kertoo usein eksyneensä, ennen kuin Bach opetti hänet ajattelemaan, sisältää melkein kokonaisen modernin tai postmodernin teorian.[8] Tässä olen kuitenkin edennyt toisin päin: hakenut Mannerilta teemoja, jotka puolestaan taittuisivat näissä teorioissa.

Mutta possessiivisuffikseista. Ei että Manner koskaan jättäisi niitä pois: on tähdellistä, että hänen karjalainen taustansa tai muukaan välitön sosiaalinen kiinnittymisensä ei ”näy läpi” hänen kielessään. Voisi väittää, että hänen runoutensa on havaintoesitys eliotilaisesta objektiivisen korrelaatin käytöstä: tietyt ”teemat” toistuvat herkeämättä, eivät edes varioiden, vaan tietynlaisen – ehkä symbolisen – tyhjentymättömyytensä voimalla: hevoset, peili, silta, kaivo, tähdet. Runouden ihme on siinä, että ne, vaikkakin ikuisia, saavat konkreettisuutensa: ”Hevonen on hevonen, ja sen ylemmyys on siinä” (KHK, 392). Näin ne muuttuvat maailmaksi, jossa minä on pysyvästi ”vieras”: sivusta ihmettelevä olento, joka on kyllä ymmärtänyt paljon, mutta ei varsinaisesti tyrkytä meille ymmärrystään, vain, itse väistyen, näyttää. Uskaltaisin melkein väittää, ettei koskaan ”hevoseni”, ”peilini”, ”siltani”, ”kaivoni”.Jos ”minä olen verbi”, ”Kävely” Kirjoitetusta kivestä käy hyvin kiteyttämään tämän asenteen. Lainaan siitä lopuksi lopun:

Joku on mennyt ohi.
Kuhmuinen vuoripolku,
vuohia, kuivaa lantaa.
Vanha höperö paimen.
Paljasjalkainen poika,
kaloja vitsaksessa.
Joku on mennyt ohi.

Joku on mennyt ohi.
Vanha ja hauras silta.
Puron palmikoitu nauha.
Vedessä riisipellot.
Valkea kahlaajalintu.
Silta värisi hiljaa.
Joku on mennyt ohi.

Joku on mennyt ohi.
Peltojen avarat vaipat,
luopuneet auringossa.
Eksynyt vesipääsky.
Kaukana torni ja ratsu
ja meren tummuva lyijy.
Joku on mennyt ohi.

Joku on mennyt ohi.
Himmeä oliivilehto.
Syvät ja punaiset varjot.
Polku ja pehmeä kaiku.
Poika ja väsynyt aasi.
Koira ja ahdas panta.
Joku on mennyt ohi.

1 Eeva-Liisa Manner -seuran seminaarissa Helsingin yliopistossa joulukuussa 2006. Essee on julkaistu teoksessa Tuula Hökkä ja Jarkko Tontti (toim.): “Mistä meille metsä, niitty, lähde. Kirjoituksia Eeva-Liisa Mannerista, ntamo 2008)
2 Vrt. myös esim. Haavikko: ”Minulla on käsitys, että 50-luvun modernismi oli kuvastosta, ihan maailmankuvasta ja –käsityksestä lähtien kyllä hyvinkin kansallinen vielä siihen aikaan.” Haavikko 2001, 238.
3 Hyvin satunnaisena esimerkkinä kolmen ”Ja”-alkuisen runon alut: ”Ja siellä, missä linnut eivät pelkää, / hiustesi yllä lauloi kirjosiipi / kuultavaan tuuleen /- -/” (Mustapää: Linnustaja, 1952); ”Ja siellä, missä vaunut seisovat / ja kukat istutettiin, / unohtuivat, /- -/” (Haavikko: Tuuliöinä, 1953); ”Ja rannalla, jota kukaan ei vaella, / meri ei huuhdo, ei tuuli, delfiini / roiskahda /- -/” (Manner: Orfiset laulut 1960).
4 Vrt. Tuula Hökkä (2005, 36) tästä taipumuksesta Niin vaihtuivat vuoden ajat -kokoelmassa: ”Joistakin linnuista annetaan tieteellinen nimi, joka runotekstissä muuttuu onomatopoetiikaksi tai semanttisesti kuvaavaksi. Onomatopoetiikka ja latina luontorunojen aineksena lähenee konkretistista kokeilua (…).”
5 Mannerin (kuten myös Haavikon!) tyylin vähittäistä ”yksilöllistymistä / kaavamaistumista” voisi olla kiinnostavaa analysoida Roland Barthesin ”välivaiheen” tyylin määrittelemistä koskevan esseen (”Tyyli ja tyylin kuva”) näkökulmista: mitä edellä sanoin 50-lukulaisten sanonnasta, asettuu luontevasti Barthesin Normi/Poikkeama -akselille; myöhempien, vahvasti individualisoituneiden tyylien erittelijän ”innoituksen lähteenä” voisi todellakin olla ”vakaumus siitä, että tyyli syntyy olennaisesti sitaateista, se on jälkien kokonaisuus, muisti (lähes sanan kyberneettisessä merkityksessä), perintö, joka perustuu kulttuuriin eikä ekspressiivisyyteen” (Barthes 1993, 131). Koostuisivatko ne – juuri ne, sittenkin – ”päällekkäin järjestetyistä kerroksista (tasoista, systeemeistä), joiden muodostamassa tilassa ei lopulta ole minkäänlaista sydäntä, ei mitään kiveä, salaisuutta, ei mitään redusoimatonta periaatetta” (emt., 132).
6 1980-luvun alussa Parnassossa julkaistut Puolan tilannetta Solidaarisuuden nousun aikana kommentoivat runot olisivat toinen esimerkki. Ja ”Graffiitteja Birkenaun sellien seinistä” (Parnasso 4/1980) konkretismissaan, kollaasimaisuudessaan, monikielisyydessään, epätoivossaan, groteskiudessaan ja koomisesti taittuneessa uhmassaan (”Vain idiootit kirjoittavat runoja. DANIEL / Minä kirjoitan. Idiootti.”) on minulle Mannerin testamentti.
7 Osan edellä esittämästäni voisi hyvin kiteyttää Eliotin ”Tradition and the Individual Talent” -esseen tunnettuihin lauseisiin: ”Poetry is not a turning loose of emotion, but an escape from emotion; it is not the expression of personality, but an escape from personality. But, of course, only those who have personality and emotions know what it means to want to escape from these things.” Mannerin tie tähän positioon on ehkä persoonakohtaisempi – zeniläisempi – kuin Eliotin, joka päätyy siihen traditio-käsityksensä kautta. Mannerin suhde omiin erityisiin traditioihinsa olisi kysymys sinänsä: vrt. hänen puhekielinen ”karjalaisuutensa” / runoutensa korostettu oikea- ja yleiskielisyys. Suomenruotsalaisen perinteen keskeinen asema Mannerin kääntäjänuralla houkuttelee minua lukemaan tiettyjä hänen runojaan ”suomeksi kirjoitettuna ruotsina”, samaan tapaan kuin Björlingin kuulaassa sanossa on nähty runoilijan arjessaan kuuleman suomen vaikutusta.
8 Postmodernin teorian: kuvittelen että Bachilta opitussa ajattelussa keskeisiä ovat – barokille tyypilliset – polyfonia ja polysemia, siten kuin Fredrik Hertzberg asian kauniisti muotoili puheenvuorossaan Helsingin Poetiikkakonferenssissa 2006: ”Och jag tänker här på musik, närmare bestämt på Bach, som använde sig av i synnerhet engelska och italienska genrer, men han plockade också ur hela musikhistorien, och kombinerade med en tysk lutherskt influerad andlighet; han kunde tex återanvända ordagrant, tongrant, Vivaldi, det var tidens melodi att återanvända. Samtidigt förekommer i Bach genererande program som /- -/ också komplicerar Vivaldis ofta enkla melodier.”

Kirjallisuus

Anhava, Tuomas: ”Runon uudistumisesta”. Suomalainen Suomi 8/1956. Teoksessa Tuomas Anhava: Todenkaltaisuudesta. Kirjoituksia vuosilta 1948-1979. Toimittaneet Helena ja Martti Anhava. Otava, Helsinki 2002, s. 389–400.
Barthes, Roland: ”Tyyli ja tyylin kuva”. Teoksessa Roland Barthes: Tekijän kuolema Tekstin syntymä. Suomentaneet Lea Rojola ja Pirjo Thorel. Vastapaino, Tampere 1993, s. 121–132.
Eliot, T. S.: ”Tradition and the Individual Talent”. Teoksessa T.S. Eliot: The Sacred Wood: Essays on Poetry and Criticism. Methune, London 1920.
Haavikko, Paavo: “Paavo Haavikko 26.10.2000”. Toimittajien haastattelussa teoksessa Markku Eskelinen ja Raine Koskimaa: Haavikko 2001. WSOY, Juva 2001.
Hertzberg, Fredrik: “Komment till Jesper Olssons föreläsning”. Puheenvuoro Helsingin Poetiikkakonferenssissa 2006.
Hökkä, Tuula: “Havisevan runojen filosofia”. niin & näin 47 (4/2005), s. 35–45.
Kirjoittamisen aika. Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969. Toimittanut ja selityksin varustanut Tuula Hökkä. Tammi, Helsinki 2006. (KA)
Lehto, Leevi: “Varjot korvissamme. Näkökohtia runouden suomentamisesta”. Teoksessa Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä. Toimittanut Kristiina Rikman. WSOY, Helsinki 2005, 182–205, ja ks. myös sivut 15-35 tässä.
Manner, Eeva-Liisa: Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Toimittanut Tuula Hökkä. Tammi, Helsinki 1999. (KHK)
Manner, Eeva-Liisa: “Moderni runo”. Parnasso 3/1957. Teoksessa Eeva-Liisa Manner: Ikäviä kirjailijoita. Toimittanut Tuula Hökkä. TAI-teos, Helsinki 1994, s. 9–12.