Tanssiva Karhu, Radio Ylen Ykkönen 23.11.1997, otteita

Piritta Maavuori:

Runoilija, suomentaja ja suunnittelija Leevi Lehto on julkaissut runoteoksen nimeltään Ääninen. “Ääninen” on Lehdon suomennos sanasta sonetti. Ääninen on outo runokirja. Runot eivät ole välttämättä järkeviä vain lukukokemuksena. Mutta runojen synnytysprosessi ja tekijän ajatukset kirjailijuudesta ravistelevat koko kirjallisuuden kenttää, runoutta sen kärjessä.

Ääninen on kokoelma mittaan kirjoitettuja sonetteja, niitä miekkailun ohella ritarihyveisiinkin kuuluneita tarkasti muotoon tehtyjä runoja, joita mm. Shakespeare kirjoitti runsain mitoin. Lehto vain on ollut tarkkana siitä, ettei mikään teoksen runoista ole hänen “luomansa”, vaan alun perin jonkun toisen runoilijan tai kirjailijan tekemä, ja Lehdon muokkaama.

Kaikki Äänisen kirjoitus on siis viittauksia, sitaatteja, sanojen ja merkitysten palapeliä, jolla ei ole yhtä oikeaa kuviota, vaan joka on jatkuvassa liikkeessä, mutta kirjamuotoa varten jäädytetty yhteen mahdolliseen asentoon. Lehdon sonetteja voi lukea kuin runoja yleensä, mutta koska niissä ei ole pyritty eikä usein sattumaltakaan osuttu logiikkaan tai koherenssiin, lukukokemus on myöskin osasista, sanoista ja riveistä koostuvaa. Yksittäinen sanakin voi tietysti tarjota viitteissään lukukokemuksen, mutta rikkonaisen ja ristiriitaisen, toisenlaisen kuin missään muussa uudessa kotimaisessa runokirjassa.

Sitten on se tietokonepuoli. Ääninen-kirjaan liittyy omat web-sivut, joilla voi nähdä kiinnostavimman puolen soneteista: niiden matkan vaikkapa Olavi Paavolaisen esseekatkelmasta sanoja sekoittaen ja niitä arpoen mittaan kirjoitetuksi sonetiksi. Tämä sanapeli, kielileikki kyseenalaistaa runoilijan tekstin luojana, runon tekijänsä alkuperäisenä tekstinä, ja muistuttaa siten kirjoittamisen todellisuudesta, kaiken kirjailijan työn mystifioinnin keskellä.

Kotimaista nykyrunoutta ajatellen Leevi Lehdon Ääninen onkin aivan uudella lailla Internetiin kietoutunut runokirja. Nihil Interit -yhdistys on tähän mennessä ollut etujoukossa – porukka on julkaissut muutaman runon netissä ennen kirjan ilmestymistä, ja tällaisia muutaman runon tai esseen kokonaisuuksia on muillakin tekijöillä ollut, osaksi myös englanninkielisinä versioina.

Tapasin Leevi Lehdon hänen työhuoneessaan, tietokoneiden surinassa.

[Paavolainen]

Leevi Lehto:

…niin kuin sä tiedät, niin tässä koko projektissa ja ehkä varsinkin tossa kirjaversiossa yksi keskeinen juttu on tämä, että mä olen tutkinut sitä, miten me aina kirjoitetaan ja puhutaan aikaisempien mallien pohjalta ja aikaisempien tekstien päälle. Melkein kaikki noista kirjan soneteista on syntyneet jonkun aikaisemman tekstin pohjalta. ja kahdenkin tekstin pohjalla on Olavi Paavolaisen kirja Nykyaikaa etsimässä

En ole kautta linjan tavoitellut täydellistä, luontevaa mitallisuutta, vaan nää elää jollakin tavalla myös mitallisuuden historiaa suomalaisessa lyriikassa…

Jostain luin, että esim. Topeliuksen sonetit, joita on muutama, on ihan hyviä jos huomaa lukea ne skandeeraten niin kuin siihen aikaan luettiin…

…ja tässä kun mä olen kääntänyt tämän [Paavolaisen] tekstin ympäri, näkyy että sen loppu on tarjonnut tavallaan rytmisen perusmallin:

Aja-tuk-set-to-mas-ti ta-pah-tu-nut on kaik-ki.

joka on… mä en nyt niin hyvin – vieläkään – hallitse näitä klassisia kuvioita, että osaisin sanoa muuta kuin että tuo säe toi mulle mieleen heksametrin, ja ilmeisestikin heksametrin kaava on tässä jossain määrin määrännyt lopputuloksen. vaikkakaan ei puhtaasti…

[Perinne]

PM:

Miten muuten alun perin lähdit tähän, että kirja on sonetteja tulvillaan… juuri sonetti runomuotona.

LL:

Vanha perinne on kiinnostanut mua nyt jo jonkin aikaa … mullahan on tavallaan pysyvänä projektina koko ajan menossa John Keatsin runojen suomennoshanke… ja… ehkä … pohjimmaisena taustana on semmoset runouden modernismin tota… sisäiset itsekriittiset kysymykset, että onko tämä modernistinen tapa kirjoittaa sittenkään mitään lopullista tai oikeaa.

Eli hakiessani tietä modernismista eteenpäin huomasin aika luontevaksi palata sinne taakse ja … tällä tiellä taas sonetin valinta on puhdasta megalomaniaa, eli otetaan sitten se kaikkein kypsin tai tavallaan klassisin – ja eräässä mielessä myös vaativin – muoto…

PM:

…rakenteeltaan myös aika selkeä … paljon sääntöjä…

LL:

Ja se onkin juuri yksi seikka, mikä mua on viehättänyt… sitten kun jonkin verran kirjoitusprosessin aikana tutkin ja luin tätä klassista perinnettä … muun muassa toteamus, jonka aika monet tutkijatkin on tehneet, että sonetin määrämuotoisuus ja toisaalta se, että se on suhteellisen lyhyt, ovat mahdollistaneet että – jos nyt karkeasti sanois – myös sekopäisyys on päässyt mukaan.

PM:

Miten sä olet muuten ajatellut noita, siis että sonetti on 14-rivinen ja se yleensä jakautuu kahteen, 8- ja 6-riviseen kokonaisuuteen, ja yleensä siinä vielä jotenkin se dramatiikka tiivistyy loppupuolella.

LL:

Varmaan uskallan sanoa että vakuutuin, että tosiaan näin on, ja kiintoisaa juuri että – kuten joku tutkija sanoi – että on lähes mahdotonta kirjoittaa sonettia, joka ei tavalla tai toisella huipentuisi… eli päätyisi johdonkin.

Yksi nimenomaan modernismissa paljon käytetty tapahan on jättää runon loppu auki. Ehkä voin sanoa että olen monessakin sonetissani kamppaillut aika pitkään sen kanssa, että miten saan sen jäämään sillä tavalla auki, että se vastaa munkin oppimia odotuksia, ja jossain se ehkä jollain tavoin onnistuu, mutta kyllä mä luulen että perimmältään ne kaikki lopulta on lineaarisia – eli alkavat jostakin ja päättyvät jonnekin, vaikka voikin olla vaikea sanoa, mistä ja mihin.

[Alkuperä ja identiteetti]

PM:

Onko sulla sitten henkilökohtaisesti jotakuta sonetin taitajaa tuolta menneisyydestä, joka erityisesti suhun vetosi, vaikka just tän kirjan kohdalla?

LL:

Lievä erityissuhde muodostui tähän Sir [Philip] Sidney’iin, jonka yhden sonetin suomensinkin tähän [“Re: Sydney: Astrophil ja Stella, 45″]

PM:

Tämä on siis ihan suomennos…muokattu…

LL:

… muokattu… ehkä mä olen parissa kohdassa ottanut enemmän vapauksia kuin olisin ottanut, jos tämä olis suomennettu tilauksesta…

Sidney oli englantilaisen sonettiperinteen aivan alkuvaiheeseen sijoittunut aatelismies, sosiaaliselta asemaltaan hyvin lähellä kuningashuonetta, ja eli siis aikana hiukan ennen Shakespearea… joku on kutsunut tätä Astrophil and Stella -sarjaa maailman ensimmäiseksi dekonstruktioniseksi runoteokseksi … Siinä on hyvin mielenkiintoisesti esillä juuri niitä teemoja joita mäkin tässä käsittelen, kysymykset identiteetistä ja siitä, kuka loppujen lopuksi kirjoittaa…

PM:

Niin, koko Ääninen-teos herätti kyllä kysymyksiä alkuperästä ja siitä, kuka todella kirjoittaa ja kuinka alkuperäistä mikään kirjoitus voi olla. On jo aika paljon niitäkin, jotka myöntää että en oikeastaan synnytä itse mitään vaan keräilen ja järjestelen, ja suunnittelen ja käytän uudestaan – mutta toisaalta: ehkä kaikki tekevät niin?

LL:

Mähän tässä toteutin tämän hyvin ohjelmallisesti … ja hain ja kehittelin erilaisia tekniikoita aikaisemman tekstin hyväksikäyttämiseen, missä tietysti tietotekniikka tulee avuksi.

Mutta kyllä sitten loppuvaiheessa munkin olo oli, että eihän tässä mitään. Se tekotapa ensinnäkin muuttui tavallaan toiseksi luonnoksi eli jos joskus tuntui, että nyt voisi kirjoittaa, niin ensimmäiseksi lähdin hakemaan, että mistä se pohja, ja toisinpäin että nimenomaan rupesi tuntumaan että näinhän mä olen aina tehnyt… ja näinhän kaikki tekee… eli että sillä että sen teki ohjelmallisesti ja …

PM:

… ja vielä tunnusti sen …

LL:

…. ja tunnusti sen… niin… oli lyhytaikainen vaikutus… että tuntui että mä teen tässä jotakin erikoista, mutta lopuks sitten huomasi, että eihän tää nyt oikeastaan mitään muuta…

Toisaalta on kuitenkin monisyistä, miten se sitten vaikuttaa lopputulokseen. Yritin myös hyvin ohjelmallisesti toteuttaa juuri tuota Sidneynkin ideaa I’m not I, en ole minä, eli yritin katsoa sitä prosessia ikään kuin sivusta… Päätin yleensä runon muokkaamisen siinä vaiheessa kun tuntu… vaikea sanoa oliko se se vaihe, jossa olin siihen itse tyytyväinen, vai se jossa tuntui että joku vois ymmärtää tämän… mutta paino ehkä tällä jälkimmäisellä, että näyttäisi kuin tässä olisi jotakin…

PM:

Juuri tämä, että minä, kirjailija, runoilija, se kuinka se määritellään, tai kuinka tekijä itse sen ajattelee. sehän tässä on kyllä uudella tavalla esillä, jos ajattelee varsinkin runoutta, jossa on totuttu puhumaan inspiraatiosta, luovuudesta, sielun pohjasta tulevasta omimmasta kielestä ja tärkeästä sanomasta…

LL:

…esimerkiksi siten että olen tahallani moneen kohtaan jättänyt kömpelyyttä, ja …

PM:

…sitä dadaa…

LL:

…ja ylikorostanut sitä dadaa nimenomaan … Ihanne olisi tietysti, että voisi kömpelöittää hiukan silloin kun jokin rytminen tai sisällöllinen seikka sitä vaatii, mutta niin paljon mä en kuitenkaan uskalla luottaa …[naurua] lukijakuntaani, että mä laskisin tämän varaan, jolloin tulee tehneeksi sen yli ikään kuin varmistaakseen, että kai nyt joku edes tajuaa että tämä kömpelyys on tässä tahallinen ja jonkun minun ajatukseni vaatima…

Mutta jos tiedän sen kömpelöksi, niin silloinhan myös tietoisesti ajattelen sen jonakin muuna kuin mun sanomana… uskon, että siltikään kukaan meistä ei koskaan ole tahallisesti hämärä tai tahallisesti puhu niin, että oma viesti ei menisi perille…

[Leikki]

PM:

…niin toi uhkapeli, peli, leikki… tässähän on sekin aika vahva puoli… se että tietokoneella täällä järjestellään ja suunnitellaan näitä tekstejä, ja että on joku matka joka kuljetaan, tietoisesti…

LL:

Siinä mielessä tää on selvää jatkoa mun edelliseen kokoelmaan, jonka nimikin oli Kielletyt leikit ja… no… ehkä tähän kommentiksi riittää sanoa että mä en näe mitään syytä, miksi runot ei voisi olla tai saisi olla hauskoja…

Ja itse asiassa just tää riimillisyyden käyttö… ainakin aika ajoin tuntui että olin aika lähellä sitä asetelmaa, jossa riimillisyys on aikanaan keksitty…

Niin kuin kaikki asiat kun niitä hiotaan niin ne samanaikaisesti sekä kehittyy että menee piloille, niin uskon tästä riimistäkin, että sen alkuperäinen idea on yllättää, ja se ei voi yllättää ellei se ole jollakin tavalla kömpelö, jollakin tavalla poikkea siitä mitä lukija tai kuulija odottaa lukevansa ja kuulevansa…

PM:

…että se pysäyttäää.

LL:

…ja yllättää, ja siksi juuri riimit tyyppiä kaupunki/suopunki. Ehkä mä olen ollut sillä tavalla onnellisessa asemassa, että kun riimisyyttä tässä mielessä kun mä sitä käytän ei ole pitkään aikaan käytetty niin mä saan viljellä näitä ensimmäisiä oivalluksia ikään kuin uudestaan, tai uusintapainoksina…