Jälkisanat teokseen Ääninen (Like 1997)

Edelle painetut tekstit ovat sonetteja. Tämä on 1200-luvulla Italiassa kehitetty runomuoto, jolle ovat tunnusomaisia säännöllinen säkeistöjako sekä yleensä jollakin tavoin lomittuva riimitys. Esimerkiksi:

Otto Manninen: ”NEL MEZZO DEL CAMMIN…”
Eino Leinolle elämän keskipäivässä

Nous ammoin maaliskuisten unten ummut         a
ja välkkyi helkatulet toukokuun.                                 b
Nyt kesää täyttä tähkii kedot, kummut,        a
sen vehmain verho pukee maan ja puun.        b

Siis tuumitko: koht’ armain suvi, tummut! –     a
Ei, lämpö vain nyt kruunaa loiston muun,    b
ja rauhan virret soi, ei sotarummut,        b
sua elojuhlaan kutsuu siunattuun.        a

Niin Luojan kesä kiirehtivi hiljaa,        c
sen täyttyy ihmetyöt, ei kesken jää,        d
se maasta nostattavi suurta viljaa,        c

ikuista viljaa, virren heilimää.            d
Ja täys kuin kesä kukkaista ja liljaa        c
syys olkoon väri-, tähtivälkkynää.        d

6. VII. 1918

Tässä riimikaava (jonka olen merkinnyt laitaan kirjaimin: abab abab cdc dcd) on hyvin puhtaasti italialaisen perinteen mukainen. Alku voisi olla myös muotoa abba abba, ja loppu vuorostaan cde cde. Englannin perinteessä, joka alkaa Sir Philip Sydneystä (1554–1586), Edmund Spenseristä (1552–1599) ja Shakespearesta, on suosittu muunnettua kaavaa, joka usein päätyy riimipariin (esim. abab bcbc cdcd ee tai abab cdcd efef gg).

Näitä kaavoja on aikojen saatossa paljon myös varioitu, ja täysin loppusoinnuttomiakin sonetteja on toki kirjoitettu jo kauan ennen tätä teosta.[1]

Oleellisinta sonetin muodossa lienee sen epäsymmetrinen kaksijakoisuus. Alun kahdeksaa säettä (kahta nelirivistä säkeistöä) on tapana kutsua oktetiksi, loppu muodostaa sestetin. Varsinkin italialaisessa muunnelmassa osien väliin jännittyy tauko tai käännekohta (volta), ja sestetin tiheämpi riimiaines herkästi kiihdyttää rytmiä loppua kohden. Sonettia on sanottu kaikista runomuodoista taiteellisesti ja äänteellisesti tiiviimmäksi.

Sonetti levisi muutamassa vuosisadassa kaikkiin tärkeisiin eurooppalaisiin kieliin, ja siitä on – vahvasta sidonnaisuudestaan huolimatta – tullut maanosamme suosituin runomuoto. Vaikka se herkästi yhdistetäänkin lemmenlyriikkaan, se on taipunut kaikenlaisten aiheiden tarkasteluun. Keskiajalla sonetinsepitystaito kuului ritarihyveisiin, ja se on ollut myös suosittu kilpalaji. Myös modernin runouden kivijalassa sillä on tärkeä paikkansa (Mallarmé, Rilke).

Sonetissa käytetty mitta on vaihdellut italian ns. yksitoistatavuisesta säkeestä englannin viisipolviseen jambiin (kaksitavuinen nouseva mitta) ja ranskan aleksandriiniin. Suomessa on yleensä käytetty joko nousevaa tai laskevaa viisipolvista säettä, joskaan tulokset eivät ole saaneet varauksetonta hyväksyntää (vrt. A. Ahlqvistin paljon pilkattu ‘Suomalainen sonetti’ ja Unto Kupiaisen arvio, jonka mukaan ”ainoatakaan aidon luontevaa suomalaista sonettia ei ole tähän mennessä syntynyt”[2]). – Itse kokeilin alkuun lähinnä viisipolvisella jambilla, mutta päädyin varioimaan sekä säkeen pituutta että mittaa aika vapaasti. Myös vapaan ja sidotun mitan vuorottelu ja kevyet synkopoinnit viehättivät.

Runot on sepitetty kesän 1997 aikana. Melkein kaikki ovat syntyneet edeltävästä, yleensä sattumanvaraisesti kootusta tekstimateriaalista työstämällä. Kokoamisessa olen käyttänyt mm. seuraavia menetelmiä (osasta kiitos Charles Bernsteinille, ks. ‘Experiments’ osoitteessa http://wings.buffalo.edu/epc/documents/experiments.html):

– kirjoitetaan katkelma suomenkielisestä teoksesta puhtaaksi alustavasti säkeistäen. Sitten sanoja typistetään, ja runo sepitetään saadun äänneaineksen pohjalta assosioiden;
– kuten yllä, mutta takaperin;
– poimitaan sanoja umpimähkään eri lähteistä ja järjestetään ne alustavaan säemuotoon. Muokataan vapaasti assosioiden;
– lainataan jonkin olemassaolevan sonetin (kuten Otto Mannisen ‘Diogenes’) riimisanat ja täydennetään muu osuus lähtöteksti mahdollisimman hyvin unohtaen;
– korvataan olemassa olevan sonetin sanoja (esim. säkeistön ensimmäiseltä riviltä 1. sana, toiselta 2. sana jne.) muualta poimituilla saman sanaluokan sanoilla. Tekstiin aletaan sitten hakea tolkkua vapaasti muokaten;
– poimitaan jambisia tai muuten rytmisesti kiinnostavia proosakatkelmia eri lähteistä, järjestetään alustavaan säemuotoon, muokataan;
– käytetään pohjana mahdollisimman tarkkaa ns. äännekäännöstä olemassa olevasta vieraskielisestä sonetista (kuten John Keatsin ‘Bright Star’).

Jos romantisoiva vertaus sallitaan, olen usein tuntenut itseni kuin kuvanveistäjäksi, joka takoo esiin vastahakoiseen massaan ”kätkeytyvää” muotoa (ja sisältöä). Ihanteenani on yltyvästi täysi nonsense ja dada, mutta samalla olen voimaton merkitystä vaativien yliminöjeni edessä. Toivon, että näiden yhteentörmäyksissä on syntynyt jotakin kiinnostavaa.

Mitta ja riimihän ovat nyt jonkin aikaa tehneet paluuta suomenkieliseen lyriikkaan. Itse kunnioitan yhä syvästi erityisesti 50-luvun modernismia, mutta myönnän, että se on luonut tietyn ”vapaan mitan diktatuurin”, jossa runolla on vähemmän liikkumavaraa kuin konsanaan sidotun mitan valta-aikoina. Modernismimme teoreetikkojen ajatus asiaa yksikäsitteisesti vastaavasta ilmaisusta[3] on minulle niinikään kauhistus. – Näissä oloissa mitallisuus on tuntunut tarjoavan yhden tien runon luovien varojen vapauttamiseen.

– Tekotapani vuoksi runoissa on jonkin verran ilmeistä kollaasimaisuutta ja kirjallisiakin lainoja. Vaikka olenkin jäävi antamaan lukuohjeita, minusta näyttää, että näissä ei ole kyse muuhun aineistoon lisätyistä tulkintavihjeistä (niin kuin usein modernistisessa perinteessä) vaan aiempien, poistettujen, kiistettyjen tai kyseenalaistettujen merkitysten jäänteistä tai kaiuista. Toivoakseni ne ilmentävät kaiken kirjoituksen kerrostuvuutta: sitä että me emme voi koskaan noin vain avata suutamme ja puhjeta puhumaan  ”mielemme tyhjästä”.[4] Siksi en myöskään yleensä ole katsonut tarpeelliseksi osoittaa lähteitäni.

– Satunnaisuudesta kiinnostunut voi jatkaa internet-osoitteeseen http://www.substanssi.fi/aaninen[5], jossa julkaistu kokoelman nimiruno varioituu hiiren klikkauksesta loputtomiin, lähteenään teoksen muusta sanastosta koottu tietokanta. Tämä on itsenäinen taideteos, joka kuitenkin sisältönsä ja muotonsa puolesta muodostaa kirja-Äänisen rinnakkaisedition.

Degerbyssä ja Helsingissä elokuulla 1997
L.L.

1 Sonettimuodon luojana pidetään Fredrik II:n “modernissa” hovissa palvellutta lakimiestä (notaaria) Giacomo da Lentinoa. Olen taipuvainen Paul Oppenheimerin (The Birth of the Modern Mind. Self, Consciousness, and the Invention of the Sonnet, New York 1989) kantaan, jonka mukaan kyse ei ollut minkään perinteisen runomuodon (kuten canzonen) mukauttamisesta, vaan aidosta välähdyksenomaisesta “keksinnöstä”. Sonetti on kulttuurituote, artefakti. –  Muodon historiasta ja kehityksestä ks. myös Michael R. G. Spiller: The Development of the Sonnet, London and New York 1992. Kiinnostava johdatus Shakespearen arvoituksellisiin sonetteihin on Gerald Hammond: The Reader and Shakespeare’s Young Man Sonnets, London 1981.

2 Mielestäni siistejä sonetteja ovat tehneet ainakin Eino Leino, Otto Manninen ja Heikki Asunta. – Kokoelmallani on suomalainen edeltäjänsäkin: Einari Vuorelan kuulas Kullanhuuhtoja (1937), joka sekin sisältää yksinomaan sonetteja.

3 Vrt.: “Haavikko sanoo mitä tarkoittaa, mutta myös tarkoittaa mitä sanoo.” Paavo Haavikko: Prospero. Muistelmat vuosilta 1967–1995. Art House, Helsinki 1995, s. 175.

4 Jonkun mielestä runoissani on ehkä liikaa erisnimiä. Minustakin oli. Jo ihan ensimmäiselle sonetilleni annoin nimeksikin ‘Liikaa henkilöitä’. Sitten ajattelin, että kokoelman nimeksi sopisi joku paikannimi. Ääninen tuli hakematta mieleen. Vasta aika paljon myöhemmin luin, että sana ‘sonetti’ ei välttämättä alkuaan tarkoitakaan ‘pientä laulua’: mm. Dante De vulgari eloquentiassaan johtaa sen latinan sanasta ‘sonitus’, ääni tai melu, jopa ‘tyhjä ääni’. Sonetti olisi siis pieni ääni, ääninen – ja tarkemmin vielä itsessään, ilman melodian tukea harmonisoitu ääni. (Ks. Paul Oppenheimer, mt., ss. 175–181). Minulle, kroonisesti epämusikaalisena, tämä oli mieluinen tieto. Puškinin Jevgeni Onegin taas debytoi nimirunossa; sittemmin minulle muistutettiin, että Onegin on suomeksi Äänisläinen. Asta N. Jotti, jos koskaan luet tämän…

5 Nyttemmin http://www.leevilehto.net. Versiossa “2 beta” (2002) pohjarunona on ‘Otavan uutisia’. – Tammikuu 2009.