An abridged version published in Nuori Voima ?/1998

Leevi Lehto iskee runopöytään yllätyksen: koko kokoelman loppusoinnullisia sonetteja. Mitalliset tekstit on työstetty eri tahoilta napsituista tekstimurusista, joiden koherenssia hämärretään tavalla tai toisella. Tähän aihioon runoilija tuo uutta koherenssia, veistää ja valitsee dadan kiilto silmässä uuta merkitystä. Nimirunosta voi tuottaa uusia versioita satunnaisgeneraattorilla kokoelman muusta sanastosta.

Aihioita on saatu mm. kirjoittamalla sitaatti puhtaaksi alustavasti säkeiksi muuttaen. Sitten tämä materiaali assosioidaan valmiiksi, kuten runossa, joka perustuu lainaan Olavi Paavolaisen kirjasta Nykyaikaa etsimässä. Toinen runo on kirjoitettu Otto Manniselta lainattuihin loppusointuihin.

Olemassa olevan sonetin tietyt sanat on myös joskus korvattu tietyn järjestelmän mukaan valituilla sanoilla, sitten tähän aihioon käydään assosioimaan järkeä. Työstön pohjana voi olla myös äännekäännös, jossa vieraskielinen runo käännetään nojaten äänteellisiin eikä semanttisiin yhtäläisyyksiin.

Menetelmä sekoittaa olemassa olevan tekstin selkomerkityksen. Sitten aletaan etsiä uusia merkityksiä, jotka eivät runoilijasta tunnu niinkään uudisrakennuksilta tai temppeleiltä kuin aiempien, ylipyyhittyjen tai romahtaneiden merkitysjäänteiden tai kaikujen haparoinnilta.

Sonetinsepitystaito kuului aikoinaan ritarihyveisiin, ja sonettia on pidetty runomuodoista jaloimpana. Kollaasheilla revittely katsoo, mitä tämän ylevyyden pahvihevosen vatsassa on. Sattumageneraattori ja sitaattien prosessointi tuottavat keinotekoista kieltä, jossa vilahtelevat kielen perityt ja annetut sedimentit ja kerrostumat. Päämääränä ei ole modernismin puhtaus, vaan monityylinen, vulgaarikin puheenporina, vanhentuneisuudella venkoilu.

Kokoelman saanto on tiheää tekstiä, jonka hahmottamiseksi saa pinnistää koko odotushorisonttinsa, lukeneisuutensa ja kokeneisuutensa. Lehdon sonetit eivät lurittele mitään kvantitatiivista atomipompotusta entropian rajoilla. Ne ovat differentioitua tekstiä, jonka merkityshierarkiat kiinteytyvät nykyajasta, sen Baabelin kieltensekoituksesta. Kollaashi ja improvisaatio vaatii lukijan aktiivista hahmotusta. Runollisella tekstillä on suuri imu merkitykseen. Äänisessä teksti toimii kuin Delfoin oraakkelin lausunto, joka on rakennettu niin, että nykyisyydessä navigoiva lukija projisoi siihen Zeitgeistinsa.

Materiaalin peitto ulottuu mondeenista Paavolaisesta, Leinosta ja Jevgeni Oneginista “Otavan uutisiin”, taloushallintopalstaan ja tabloideihin paparazzeineen kaikkineen. Tätä voisi nimittää (pettyneen) romantikon mixiksi. Tekstissä oleilevan John Keatsin elämä, teokset ja kieli kenties on Äänisen kielipolitiikan takana piileskelevä omakohtaisesti vihlova haava.

Lehto nostaa motoksi Haavikon säkeen “…mielen tyhjästä kuin vedenneito vedestä”. Tässä häivähtävään apolloniseen merkitykseen ja kieleen Lehto reagoi sekä pilkalla että kaipauksella. Ironinen läsnäolo näkyy tekijän itsemäärityksessä “eheä, siisti käyttöliittymä”, joka purkaa niin identiteetin kuin tapahtumankin rakenteet: “Tai kuittaat unen, olet ‘sä’.// En sommitellut tätä tapahtumaksi.”

Keatsin keskeinen käsite “negatiivinen kyky” on nimennyt päätöstekstin: se tarkoittaa runoilijalle ominaista kykyä kestää selvittämättömiä mysteereitä, elää välialueella puutteellisen pyhyyden, ristiriitaisuuksien kanssa. Keats ongelmoi varmuuden ja tekee sen kyseenalaiseksi. Päätösruno veistää ironisesti:

Se muu on aatteita ja kiistailua, Pat.
On luulo tietoa, ja hautuu, raukee pois
tai keitetään — sä menyyn tallennat
nuo touhukkaat, ne lauantaina sois.

Loppusoinnullinen sonetti luo sanoille lähes ylitsekäymättömän odotushorisontin. Sonetin kieli on ulkoa annettu sosiaalinen ehto. Äänisen kielessä on paljon vanhahtavan runokielen sävyjä, modernismin kieltämiä epäluonnollisuuksia, tyylirikkoja, iskelmällisyyttä: se on osa ristiriitaista kielellistä tajuntaa.

Käsittääkseni Lehto muotoilee kysymyksen merkityksestä radikaalimmin kuin vielä kukaan suomalaisissa mediataiteissa (huom. Otto Mannisen Diogenes-loppusoinnut):

Eivätkä sanat merkitystä riistä
jos eivät annakaan. Käy seistä
etäällä kohteistaan ja “soida” niistä:
edetä tietä tuulen-seppeleistä.

Jos runo selittää selittämätöntä, hahmottaa hahmotonta, niin dada ja tekstigeneraattori tuovat tähän selittämättömään uuden runollisen merkityksen käsitteen, ristiriitaisen ja dynaamisen. Merkitys ei ole lineaarista koherenssia tuputtava idea tai persoona, vaan simultaaninen kenttä, mukaan poimittujen kielellisten jännitteiden kokonaisuus.

Ääninen muistuttaa mekanismiltaan musiikkia, sanojen ja tekstimurusten free jazzia. Lehto improvisoi nakit viuhuen sormioillaan eli netillä siinä kuin Cecil Taylor tai John Zorn.

Minun on vaikea lukea Äänistä muuna kuin suomalaisena sukulaisena Amerikan serkulle, Language Schoolille. Kielirunous reagoi nykyrunon valtavirtaan, joka tuntuu muuttuvan automaattiseksi. Runokieli muuttuu ongelmalliseksi: mitä runoyhteisön edessä voi enää tehdä – paitsi loppusoinnullisia sonetteja netistä? Lehto viittaa jälkisanoissaan modernin mainstreamin kriisiin: “Näissä oloissa mitallisuus on tuntunut tarjoavan yhden tien runon luovien varojen vapauttamiseen.”

Kielirunous tiedostaa välineen reunaehdot. Se etsiytyy mestaruuden yksisuuntaiselta kadulta umpihankeen. Siitä paistaa epäluottamus kommunikaatioon, ongelmattoman naiiviin lausuntaan, murtuma, katkos merkin ja referenssin välillä, merkityksen käsitteen sumeneminen. “Modernismimme teoreetikkojen ajatus asiaa yksikäsitteisesti vastaavasta ilmaisusta on minulle niin ikään kauhistus”, liittyy Lehto tähän “questioningiin”.

Runous on reunaehtojensa rasittama peli, joka syntyy sosiaalisessa kehikossa. Jo Gertrude Steinin “Kompositio selityksenä” paljasti muodon autoritääriset ominaisuudet. Tarvitaan uutta kirjoitustekniikkaa, kirjoittajan oppaaseen kivettymättömiä mielikuvituksen reittejä, uusia logiikkoja ja systeemejä kielelliseen materiaaliin.

Paitsi determinismin tiedostamista kielirunous on voluntarismia: vapaus puhua kuin haluttaa, mumista, surffailla, hylätä koherentin persoonan ja mestaruuden yliminä. Luovuttamalla “minän” kielelle ja hyväksymällä tyhjyyden kirjoittaja löytää uuden minän yhteisön kielessä.

Runo on sosiaalinen teko, lukijan projektiota ja kommunikaatiota varten tehty. Kielirunous on pohjimmiltaan ideologiakritiikkiä, joka kohdistuu valtarakenteen ja (tajunta)suurteollisuuden kieleen.

Mekaanisella kielenjalostuksella ohi runoilijapersoonan on perinnettä, Suomessakin, 60-luvulla. Kari Aronpuro improvisoi esikoisessaan tekstiä ponnistaen jazzista, käytti sanallisen filmikameran logiikkaa ja populaaritekstien rakenteita, loi avoimen tekstin Aperitif – avoin kaupunki. Väinö Kirstinä viritteli kollaasheja, sävelsi muinaisrunoja ja sommitteli “Codan” frekvenssisanakirjan yleisimpien sanojen ympärille. Vierasta kieltä työsti myös Jussi Kylätasku parissa runokokoelmassaan. Saarikoskella tekstinkappaleiden mobile Mitä tapahtuu todella perustui (kielellisen) dialketisen runouden käsitteeseen.

Tällä hyljityllä perinteellä on marttyyrinsakin, jolle Lehto omistaa kokoelman: “Arto Kytöhongan muistolle”.

Samoin Moskovan konseptualismi sovelsi neuvostokieleen pop-artia ja loi konseptuaalisen tekijän hahmon, joka suolsi, kuten Dmitri Prigovilla, infantiilin neukkupuheen kappaleita.

Minkälainen tajunta tuottaa automaattista kirjoitusta ja napsii netistä? Se on lasihelmipelin pelaaja, kielen jonglööri ja vanki, joka salaa ikävöivänsä subjektia. Tekijä on kielenkappaleiden noukkija, bricolagen veistäjä: “Ihanteenani on yltyvästi täysi nonsense ja dada, mutta samalla olen voimaton merkitystä vaativien yliminöjeni edessä. Toivon, että näiden yhteentörmäyksestä syntyy jotain kiinnostavaa”, tunnustaa Leevi Lehto.

Julkisuuden kielen paine, medioiden idioottimölinä ahdistaa tätä tajuntaa. Yliminä ei ehkä vaadi niinkään merkitystä kuin kapinaa Baabelin puppugeneraattoria vastaan. Eli Lehdon pako systeemistä: “Aamuna muutamana vanki karkaa / ja tarina avautuu kuin pähkinä.” Ääninen kohisee sitä brechtiläisyyttä, joka tuotti mm. kitkerän maksiimin “uudet antennit lähettävät vanhaa roskaa”.