Nuori Voima 5/95

Leevi Lehto, joka on viime vuosina urakoinut myös kirjallisuuden kääntäjänä, yllättää lukijansa uusimmalla kokoelmallaan. Hänen runoutensa on selvästi kielestään tietoista, mutta toisaalta hän kykenee musiikillisen lahjakkuutensa turvin väistämään streriilin language school -runouden.

Lehdon säkeet ovat minusta vaikuttavimmillaan silloin, kun hänen kynänsä antautuu kielen vietäväksi ja alkaa muistuttaa nuottiavainta.

Kielitietoinen leikekirjarunous, joka ei sekään ole Lehdolle vierasta, merkitsee usein vain lavastettua kaaosta, jossa sanojen näennäinen mielivaltaisuus on sittenkin järjestävän minän sommittelun seurausta. Musiikin ehdoilla tapahtuva arkkitehtuuri lähestyy lukijaa päinvastaisesta suunnasta: rytmit ja melodiat painottavat kokemuksen syklistä luonnetta, jolloin runon sisäinen dynamiikka vapauttaa sanat lentoon. Rakenteen ainoa tarkoitus on palvella orgaanista päämäärää.

Nähdäkseni Lehto ammentaa voimansa siitä, ettei hän itserefleksiivisimmissäkään tajunnankuvauksissa hylkää sanojen soinnillisia ominaisuuksia. Hän saattaa pilkkoa lauseidensa merkitysyhteyksiä, mutta onnistuneimmillaan lopputulos tekee vaikutuksen: metodi häipyy näkyvistä. Joskus käy kuitenkin niin, että ainoaksi maaliviivan ylittäjäksi jää tekniikka. Silloin “leikkaa ja liimaa” -periaate ei minusta kerro enää todellisuudesta vaan asenteesta sitä kohtaan. Ihminen elää kielestä, se on totta, mutta myös kieli elää ihmisestä, joka vastaa sanojen juurrutuksesta.

Kielletyt leikit -kokoelman viehätys piilee Lehdon kyvyssä välittää lukijalle paitsi suunnaton kaipauksensa myös vastaansanomaton läsnäolon tunne, jonka sanat manaavat esiin. Hän tietää kuvan olevan kuva, jota vasten hän itse on elossa. Äärellisen suhdetta äärettömään valaisee hänen kirpaiseva ylistyksensä “suurelle keskeneräisyydelle”, laulu siitä kuinka “sisintään ei voi tietää tietämällä”. Lehdon ilmaukset ovat lukijan ulottuvilla, todellistettavissa, mistä on kiittäminen runoilijan sävelkorvaa: sanojen soinnin ja merkityksen välisen suhteen oivaltaminen vie voiton puhtaasta kielellisestä postimerkkeilystä.

Parhaimmillaan Leevi Lehdon melodiantaju on miltei kadehdittavaa, mikä tekee hänen runoudestaan yhtä mielenkiintoista luettavaa kuin hänen haastavat suomennoksensa. Mitä runoilijan äänensävyyn tulee, tekisi mieli käyttää suomalaiseen lyriikkaan harvoin soveltuvaa adjektiivia: Kielletyissä leikeissä on jotakin eleganttia.