Keskisuomalainen 1.9.1994

Mielessä Ihan toinen todellisuus Leevi Lehdon kolmas kokoelma, avaan Kielletyt leikit. Mielessä on monenlaisia odotuksia. Lehto julkaisee harvakseltaan, eli miehellä täytyy olla jotain uutta viiniä leilissä. Ensimmäisellä, koodauksenomaisella lukukerralla, on pienoinen hämmennyksen sivuvivahde – tässäkö kaikki, monen vuoden työ? Toinen, tekstikriittisempi lukukerta, jättää haaviin jo helmiä. Nämä runot on huolella luettava, niin rivien kuin sanojen välit. Kolmas lukukerta tuo mukanaan täyttymyksen, lukijan ilon. Lehto kirjoittaa runollisen herkkää, mutta silti vahvaa tekstiä, jolla on selvä kosketuspinta aikaan jota elämme:

“Syksy ei tänä vuonna ole saapunut hiipimällä. / Tänään olen käynyt metsällä hetkessä ja nähnyt sen tyhjäksi // paikaksi josta yhtä kaikki olen / syttymällä syttynyt: tuleen. // Ruska itse on valinnut värinsä, nimensä ja ikävänsä. / Minun aikani on määrä loppua siten, kovertumalla, ymmärräthän, // oi sinä, ja että / kaikki nämä elegiat on kirjoitettu sinun poissaolosi kapenevaan selkään.”

Lehdon teksti, angstinenkin, on avaraa luettavaa. Lukija on sielunmatkalla. Runot puhuvat hiljaisen hillittyyn sävyyn, sävyisästi. Kielletyt leikit eivät ole kiellettyä runoutta, se mikä meiltä on kiellettyä, on ilon ja vapautumisen leikki. Elämme kertakaikkista aikaa, kertakäyttötunteita kyynelten kera tai ilman.

Runon työstäminen käy monen vaiheen kautta, vain jäävuoren huippu piirtyy kalligrafisisna merkkijonoina, kuvat peilautuvat runoteoksen kokonaisuutta vastaan. Mitään barokkimaisia vyörytyksiä ei Lehdon tekstistä löydä, mutta yllätyksellisiä avauksia kylläkin, kuten runo Afganistanin rauha:

“ja niin me, suomalaiset, ryöstimme tämän maan ja sen kielen sytytimme / sen sydänten / kynttilät”.

Mitä olemmekaan tekemässä kielellemme, sen puhtaimmalle olomuodolle, puheelle ja runolle. Olemme purjehtimassa kohti tyhjyyden vuosituhatta. Sota omia juuria vastaan on maanpetokseen verrattava teko. On aika lopettaa tuohivirsukulttuurista nälivminen, olemmehan eurooppalaisista bysanttisin ja amerikkalaisin kansa. Ja kirjallisuus voi hengittää vain runouden kautta. Proosan fiktiot ovat päälleliimattua todellisuutta, ruonon lähde piilee syvemmällä. Siksi runous toimii toisin kuin proosa, kertomus tahi tarina. Vaikka Kielletyt leikit on suhteellisen suppea kokoelma, sen jännite kestää ja kantaa. Lukukokemuksena Kielletyt leikit ovat kuin lukisi Sylvia Plathia: elämme lasikellon kuvun alla. Maailma on yhtä aikaa avara kuin katedraali tahi suljettu nyrkki.

Kielen parissa Lehto on ahkeroinut pitkään kääntäjänä, lähinnä tulee mieleen loistavasti suomennettu John Asberyn Vuokaavio (jack-in-the-box 1994). Parhaat kääntäjistämme ovat myös loistokkaita kielen stilistejä. Näin on myös Lehdon kohdalla. Kielletyt leikit on suomalaista minimalisima parhaimmillaan, höyhenen painon tarkkuudella punnittua kieltä ja kuvastoa. Lehto on poiminut matkan varrelta laatuisia fragmentteja ja havaintoja. Tulkinnan mahdollisuudet ovat monet, kuten laaturunoudessa kuuluukin.

Lehto ei pyri kirjoittamaan oraakkelimaisia latteuksia kansakuntamme tyhjyyttä kumisevasta onttokalloisuudesta. Ja näin on hyvä. Kielletyt leikit on vakuuttava teos vailla laskelmointia. Teoksen tutkiminen käy runouden kuntokoulusta. Lukija havaitsee pian, että Lehto on kaukana tosikkomaisuudesta.