Helsingin Sanomat 8.5.1994

Leevi Lehdon uusi runon luomiskausi on edennyt toiseen kokoelmaan Kielletyt leikit, joka vaikuttaa yhä äänen hakemiselta. Ihan toinen iankaikkisuus (1991) oli sentään yhtenäisempi kokonaisuus.

Entinen kommunistinen teoreetikko ja nykyinen suomentaja Lehto tuli 1960-luvun lopussa 17-vuotiaana runoilijana julkisuuteen. Paluu pitkän tauon jälkeen näkyy teettävän töitä.

Ainahan lyriikka käsittelee maailman “kokemista”, mutta sen tulisi myös jakaa kokemuksensa. Mitä erinomaista tästä virtaavasta maailmasta runoilija haluaa viestiä?

Lehto kirjoittaa “puiden keski-iästä”, niiden vuodenajoista ja aikakausista, ja projisoi niihin kokevan minän meikäläisittäin tutunomaisesti. Leinolta hän on lainannut säkeen, Saarikoskea hän kommentoi, ja Haavikolta hän on varastanut viinipullon.

Sanat ovat ilmeikkäitä; pilkut asettuvat taiten, tauottavat ja painottavat mietteitä. Kynän varressa on ollut tekstinteon ammattilainen, mutta mielteet hajaantuvat, eikä niiden välisiä yhteyksiä pysty enää helposti palauttamaan.

Lehto sommittelee 1960-lukulaisen vapaan säkeen pohjalta ideologioista riisuttua runoa ja terävöittää sitä kielellisesti. Lieneekö tartuntaa tämän hetken nuorten runoilijoiden kielitietoisuudesta vai amerikkalaisesta Language Poetry -koulukunnasta?

Joka tapauksessa kovin efektisiltä kuulostavat lauseet: “minä kopuloin sinut ja kevättaivaan”, ” et ottaisi vastaankaansanomattomuuttaan taloksi”, “päivä jota kukaan, ikinenkään meistä ei ole näkevä”.

Runojen fragmentaarinen tyyli on vähällä manerisoitua ja sulkeutua itseensä. Toisinaan Lehto käyttää itsepintaista motiivitekniikkaa, jonka toistot esimerkiksi Sanat tulevat yöllä -runossa ovat kulmikkaita ja epäluontevia.