Keskisuomalainen 20.7.1992

Kuusikymmentäluvulla ansiokkaat ensiaskeleensa lyyrikkona ottanut Leevi Lehto kirjoittaa tänään, pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen, monimerkityksellisyydessään hienovaraista ja ilmaisullisesti puhdasta runoa.

Ihan toinen iankaikkisuus -kokoelman havainnot ammentavat kielellisesti säästeliäästi hämärän kudoksista, eilisyyden peilistä läikähtävien mielentilojen, luovutettujen kuvioiden tihentymisestä.

Runojen herkissä mielialoissa voi kokea aavistuksen musiikillisuutta. Yksinäisyys on irtaantumisen peittelemätön kohtauspiste.

Muistot kommentoivat monena, leikkaavat ajatuksen levosta riitaiseen muotoon.

Kirkkaat hetket tyyntyvät samaan illansuuhun. Äkillisen maiseman runsaus vapauttaa lujuuden täyttämään haikeuteen.

Runojen latautunut hiljaisuus on monisäikeinen, vaikkakin koruton tapahtuma tai olosuhde pinnaltaan.

Selkeät elementit, valo, hiljaisuus, leikkaavat toisensa omalla äänellään, murenematta.

“Todellisuus: suora ja yksinkertainen / kuin kivinen seinä, tyven vesi / jota tahtosi venhe lipuu, kolahtaa / siihen seinään / solahtaa mela kädestäsi: jo kurkotat / kuvajaisiasi.”

Tekstissä ulkopuolisuus tulee vastaan elettynä, mutta takaperin, häirittynä. Osallistuvan menneisyyden yhteenkietoutuminen sanattomimman olemassaolon kahdenkeskisyyden kanssa johtaa avomielisille kallioille.

Leevi Lehdon kerronnan niukkuus on latautunutta ja kerronta kaikessa maltillisuudessaan erottuvaäänistä.

Hämärän puhe on viipylevää, alakulo osin kellastunutta. Muistumat ovat ehkä taipuisia, mutteivät viitteettömiä tarkalle lukijalle, jonka Lehdon säkeisiin paneutuminen palkitsee.

Vertauskuvat järjestyvät useimmiten sisällöllisesti tilavasti.

Tunnustan, että Lehdon kirjoittamistapa on mielestäni ihailtavan herkkäkuuloinen, tuhlailematon, raikas, vaivaton.

Tavallaan otsikoimattomia runoja saattaa myös “vaivata” juuri notkea tyylittely. Teoskokonaisuus on eheä, mutta jollakin tavoin myös asetellun makuinen.

Aina on olemassa vaara, että runoilijan ote teemoihinsa vaikuttaa haetulta – tai etäisyyttä yksiulotteisesti hakevalta.

Leevi Lehdon sommittelu ei ole kiivas tai ravisteleva, mutta detaljien sanavarasto piirtää elämänkulkua syksyn lintujen keskellä ilmavasti.

Runoilija ei ole haihattelija. Minuuden haavekuvat puhuvat vailla selitysten hallintatarvetta.