Keskipohjanmaa 2.6.1992

Leevi Lehto tekee uudella kokoelmallaan odottamattoman paluun suomalaiseen lyriikkaan. Ihan toinen iankaikkisuus on hänen kolmas runoteoksensa, kaksi aikaisempaa hän julkaisi alle 20-vuotiaana 1960-luvulla.

Lehdon lyriikka on hiottua ja tiivistä. Kuvan ovat painokkaita ja ajatukset haastavia. Lisäksi Lehto on erittäin muototietoinen, hän käsittelee tekstimassaa taiten. Tavan takaa murskautuvat illuusiot lyriikan eheydestä ja tarkkarajaisuudesta.

Heikkoudeksi voidaan laskea liiallinen ohjelmallisuus ilmaisukeinoissa. Jotkut runot hajoavat vallattomasti, mutta tietyllä tapaa laskelmoidusti. Runo ei käyttäyty omalakisesti, vaan leijonalla on kesyttäjänsä, vaikkakin sirkusteltan takana piilossa. Lukijan on ryhdyttävä piilosille.

Runon kirjoittaminen on aina uhkayritys. Lehdon kokoelmassa tämä sattuman laki paljastuu kahdella eri tavalla, ruonoilijan omasta tahdosta ja siitä riippumatta.

Lehto hallitsee tarkat keskitykset ja kielipelit, mutta toisinaan runot niskuroivat ja ilmiantavat kaikessa itsetietoisuudessaan oman tekijänsä.

Aiheiltaan ja aineksiltaan runot liikkuvat arkipäiväisten kokemusten ja yksittäisten luonnontapahtumien ympärillä. Karuista yksityiskohdista Lehto puristaa parhaimimllaan elävää, monialaista lyriikkaa.

Merkille pantavaa on, että vaikka kuvastossa on paljon luonnon idyllisyyteen viittaavia aineksia, Lehto rikkoo tahallisesti tämän harmonian yhdellä sanalla tai lauseella. Siten hän on yhtä aikaa sameasilmäinen luontolyyrikko ja ympäristöönsä eksynyt rauhanhäiritsijä.

Hahmottelukyvyllään Lehto pärjää kärkirivin lyyrikoillemme. Eräissä välähdyksissä ilmenee hänen loistava kielellinen musikaalisuutensa: “Kuu pyöreä makaa itsensä päällä selällään / raskaasti, kevyesti. / Yö pukee päivälle hansikasta. / Yö pukee päivälle hansikasta. / Puhuu meri, puhuu.”

Toivoa sopii, että tulevaisuudessa Lehto julkaisee ahkerammin kuin tähän saakka. Ihan toinen iankaikkisuus on mahdollisista puutteistaan huolimatta kevään mielenkiintoisimpia kokoelmia.