Aamulehti, toukokuu 1995

Leevi Lehto kirjoitti 60-luvulla rakkausrunoja, jotka olivat huikeata fysiikkaa. Nyt hän kirjoittaa rakkausrunoja fyysisin kuvin, tunteellisimmin äänensävyin. Lehto on rakkausmystikko, ja hänen viestinsä kasvu näkyy selvimmin siinä muutoksessa, jonka rakastettu on läpikäynyt.

Muutos 60-luvun lyriikkaan nähden on hiukan huvittava kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Nuori lyyrikko kirjoitti mukkamaisen intohimoisesti ja oman esteettisen hurjuutensa lumoissa. Nyt Lehto kirjoittaa niin kuin 60-luku opetti.

Filosofisesti kasvu on ainakin käärmeen mittainen – sinuuden problematiikkaa Lehto käsittelee hienosti ja yhtä ‘ritarillisesti’ kuin aiemmin fyysistä antautumista.

Lehdon kohdalla on ehkä sopivaa puhua ritariperinteestä – hänessä on todellista lyyristä aateluutta. Runon henki näyttää kertakaikkiaan lyövän hänet komeaan asuun, hänen kirjoittamisessaan on kaikki vanhan sielun merkit.

Pidän suuresti siitä hienovaraisuudesta, jolla Lehto esittää sanojensa maagisen ytimen.

Hän sanoo: Vasta, kun opit kysymään, ovat vastaukset mieltä vailla.

Yleensä hänen tyylilleen on ominaista tämä komeus. Keskeiset asiat sanotaan hyvin hiljaa, melkein äänettömästi.

Se, jos mikä todistaa Tietämisestä.

Leevi Lehto on katsellut suomalaista todellisuutta, 70-lukua, niin läheltä kuin mahdollista, mutta hänen perusominaisuutensa, lyyrinen puhtaus, kuljettaa häntä todellisuuden läpi ikään kuin koskemattomana. Lehto kirjoittaa hienoa Lyriikkaa.