Ilkka 1.4.1992

Varsin suurella mielenkiinnolla odottaa uutta tuotantoa runoilijalta, joka on vaiennut yli kaksi vuosikymmentä. Leevi Lehto on lyyrikkona ollut hiljaa toisesta kokoelmastaan Rakkauden puolesta (1969) lähtien. Esikoisensa Muuttunut tuuli Lehto julkaisi 16-vuotiaana vuonna 1967; samana vuonna muuten Jarkko Laine julkaisi myös esikoisensa Muovinen Buddha. Lehdon ensimmäiset kokoelmat olivat varsin vankkoja ja ne antoivat lupauksen hyvästä tulevaisuudesta. Kauan on jatkoa saatu odottaa, mutta juuri ilmestynyt uusi kokoelma Ihan toinen iankaikkisuus osoittaa, että Lehdolla on niin sana kuin aikakin hallussaan. Hän tekee hyvän paluun tällä kokoelmallaan.

Lehdon kokoelma sisältää ilman mitään osastojakoa 70 runoa. Runot ovat itsenäisiä, mutta ne muodostavat väljästi myös sarjoja ja koko teos muodostaa yhden kokonaisuuden. Lehdolla on lujan intesiivinen ote maailmaan ja sen hän avaa kuin kirjan runoissaan. Yllättävän helpoltakin se sitäpaitsi Lehtoa lukiessa tuntuu: “Todellisuus: suora ja yksinkertainen / kuin kivinen seinä, tyven vesi / jota tahtosi venhe lipuu, kolahtaa / siihen seinään / solahtaa mela kädestäsi: jo kurkotat / kuvajaisiasi.”

Rakkaus on keskeisesti uudessakin kokoelmassa Lehdolla esillä. Kuvat ovat väliin kertovia sisäisen tunteen kerrostumia, väliin hyvin eroottisia, ehkä modernin perinteen läpäisemiä, mutta hyvin myönteisellä ja tuoreella tavalla. Lehto on todella nähnyt vaivaa sanojen ilmaisualueen laajentamiseen ja kliseemäisestä sanastosta irti pyrkimiseen. Runot ovat henkeviä ja kirkkaita kuin kesän sininen taivas.

Lehto ei liiku kuitenkaan vain rakkauden huumassa jonkinlaisena romantikkona. Hän analysoi usein niin luonnon havaintojensa ja muiden kokemusten pohjalta tilaa, jossa ihminen elää, jossa hän kohtaa rakastettunsa, jossa hän kamppailee angstinsa kanssa: “istuin kuistilla ajattlen alan naamioitua olen / täällä poissa ja täältä.”

Leevi Lehdon Ihan toinen iankaikkisuus ei toivon mukaan odottane jatkoa yhtä kauan kuin tämä edellisestä. Sen verran hyvä tämä runonide on.