Uutispäivä Demari 15.2.2005

Leevi Lehto: Ampauksia ympäripyörivästä raketista. Runoja 56 s. Savukeidas 2004

Maailman kuvan muotoileminen on hankalaa. Leevi Lehto hakee kahden pisteen väliä ja saa aikaan lauseita, jotka irrallisuudessaan muodostavat yhdellä tapaa selkeän kuvan. Runoa on kevyt lukea, viesti tulee ja menee perille. Säkeiden ja ajatusten näennäisestä yksityisyydestä huolimatta maailman yhteenkuuluvuus on luotu.

Kokoelma on yhtenäinen, tyylikäs. Ilmavuus on Lehdon runon eittämätön hyve. Koska runot useinkin hakeutuvat lyyrisen lähes salattuun sisäilmastoon, on hyvä, että lisää hankaloittavia piirteitä ei enää ole.

Kokoelmassa on vikkelä Kivi-jäljitelmä, vinkeätä bernsteinilaista sanasokeutta. Näädännopea ajatus kiitää, sanasade pudottaa kirjaimia. Säetoiston riimikaava tuo runoon paluun käsitteen ja muistuttamisen, ikuisen kierron ajatuksen. Filosofisuus on tarkasti itseymmärretyn epämääräistä. “Elämä on analyyttinen prosessi, hajoamista kohti.”

Periksiantamaton totuudellisuus ei estä oikeastaan mitään ajatumasta runon aihioihin. Kaikki käy, kuten eräs sosiaalisen mestaruuden saavuttanut pieni mies on vähän aikaa sitten todennut. Lehdolle passaa materiaaliksi vaikka Totti Karpela tai Barbara Roos-Palotie, tilisiirrot tai puoli muolimaa.

Hauskaa ja totista

Lehto luo ja uudistaa kieltä, pitää sen jatkuvassa liikkeessä tietoisen piittaamattomalla asenteellaan sekä rikkomalla. Pehmeä ja salaviisas hauskuus eli runoslangilla sanottuna vanhan äijän dada tekee runolle nannaa. Kieli napsaa ja saa hyvin verta, suoni on liikkeessä. Hellät heittelyt osuvat vanhan dartsmestarin lailla, oli taulu millä suunnalla tahansa. Myös runon kaanonin tuntemus vankistaa ja monipuolistaa Lehdon runoilijakuvaa.

Ja siinäpä se: kuvasta puheenollen, missä on mies runoilijuuden takaa, pakeneeko runoilija? Tekijän kuuluista kuolemista huolimatta lukijan uteliaisuus lisääntyy, tekijä esiin! Ihminen-lehto kaikkine hallitsemattomine, antautuvine ja raadollisine piirteineen ja ominaisuuksineen on kovin taitavasti piilotettu. Useinhan arka mies ajaa itsensä puun taa ja heittelee sieltä kävyillä. Niin pitkälle (eli niin lähelle) Lehto ei mene, mutta kyllä hän hämäämisen taidon osaa, mm. korostamalla oppineisuuttaan ja alan hallintaansa.

Vaikka tekijä puhuu itsensä hyvinkin avoimeksi, hän epäilee itseään ja paljastaa vain negatiivin kuvastaan. Mutta pahimmillaan villeys painaa kuin akateeminen palttoo, harkitseva varovaisuus kääntyy väärän profeetan poliittisuudeksi. Puhtaan lyyrisen ilmaisun tasolla sellainen käy. Runo saa siinä tilaa ja kokeellisuus asettuu pettäväksi arjeksi. Ulkoinen loistaa liiankin kanssa. Kaiken näennäinen jakamattomuus on verho, jonka taa Lehto näyttää kätkeytyvän. Mutta petoksen kanssa on edessä vain erottamaton liitto. Valheen turva on tietysti kahle, mutta myös lupa uskoa huomiseen. Pakeneeko nyt minä vai ajaako runoilija sitä takaa? Virtuoosimies hengästyy, runo ottaa voiton, maailma lipuu ohi. Mitä jäi sanomatta?