Helsingin Sanomat 17.2.1980

Rudolf Bahro: Vaihtoehto. Reaalisesti olemassaolevan sosialismin kritiikkiä. Suomentanut Ilkka Tervonen. Otava

Rudolf Bahron Vaihtoehto on raskas ja sekava, keskeneräinen ja ristiriitainen teos. Silti yksikään itseensä ja asiaansa vakavasti suhtautuva marxilainen ei voi sivuuttaa sitä.

Vaihtoehto on yritys tutkia ja selittää niitä valtavia yhteiskunnallisia muutoksia, joita marxilaiset itse ovat olleet toteuttamassa. Tämä on tehtävä, joka nykypäivän marxilaisuudessa on kaikkein puutteellisimmin ratkaistu. Se on myös tehtävä, jonka keskeneräisyys eniten salpaa marxilaisen teorian ja käytännön kehittymistä kaikilla muillakin aloilla. Bahron puutteet ovat marxilaisten yhteisiä puutteita.

Bahron teemojen avointa käsittelyä on yritetty estää vetoamalla solidaarisuuteen sosialistisia maita kohtaan. Jos tämä argumentti sinänsä on kyseenalainen, se sopii tähän yhteyteen erityisen huonosti, sillä – kuten myöhemmin yritän osoittaa – Bahron kirja on suurelta osin luettavissa läntisen vasemmiston, erityisesti kommunististen puolueiden toiminnan ja linjan epäsuorana kritiikkinä. Tämä kritiikki on kohdattava avoimesti. Esitän näkemykseni Bahron kirjasta kolmena huomautuksena, jotka eivät pyri muuhun kuin osoittamaan sen alustaman keskustelun tärkeimmät ulottuvuudet.

Reaalisosialismi ja protososialismi

Vaihtoehdon johtoajatus kuuluu: olemassaolevaa sosialismia tutkittaessa on hylättävä kaikki “deformaatioteoriat”, mallit, joissa sosialististen maiden kiistattomat ongelmat ja epäkohdat selitetään “poikkeamiksi” alkuperäiseltä, puhtaalta ja oikealta sosialistiselta tieltä.

Mielestäni tämä on kestävä lähtökohta. Poikkeamisen syitä kysyttäessä deformaatioteoreetikot joutuvat yleensä vetoamaan satunnaisiin ja subjektiivisiin tekijöihin (ns. henkilöpalvonta).

Marxilaisuus vaatii kuitenkin objektiivisten, historiallisten syiden osoittamista. Johdonmukaisesti toteutettuna tämä merkitsee, että esimerkiksi lokakuun vallankumouksen sosialistisuutta ei pidetä itsestäänselvyytenä, että erotetaan toisistaan ne tavoitteet, joilla vallankumoukselliset perustelivat toimintansa, ja se todellisuus, jossa se tapahtui ja jonka se tuotti.

Bahron ratkaisu on ensi katsomalla suoraviivainen (joskaan ei välttämättä uusi). Lokakuun vallankumous avasi takapajuiselle, “aasialaiselle” Venäjälle ei-kapitalistisen teollistumisen tien.

Sana aasialainen viittaa Marxin analyyseihin muinaisten itämaisten despotioiden yhteiskuntarakenteesta: tuotantovälineet (kastelulaitteet) olivat valtion omistuksessa, yhteiskunta oli jakautunut itsehallinnollisiin kyläyhteisöihin, hallitsijaa palveltiin jumalana. Tsaarin Venäjä oli Marxille tällainen aasialainen järjestelmä.

Jotkut hänen seuraajistaan puolestaan ovat osoittaneet yhtäläisyyksiä aasialaisen tuotantotavan ja Stalinin diktatuurin välillä; Stalin itsekin tunsi nämä niin hyvin, että antoi pyyhkiä Marxin teoksista itämaisia despotioita koskevat tarkastelut.

Venäjän aasialainen tausta kiistatta selittää osan niistä muodoista, joissa Stalin toteutti Neuvostoliiton teollistamisen. Mutta onhan nykyinen Neuvostoliitto aivan toisella historiallisella kehitysasteella oleva yhteiskunta. Eivät kai pelkät historilliset alkuehdot selitä sen nykytodellisuutta?

Bahron vastaus tähän kysymykseen on eräänlainen historian kermakakkuteoria. Itämaisten despotioiden yhteiskuntarakenne perustui työnjakoon, johtamistehtäviin ja henkiseen työhön omistautuneen ihmisryhmän (papisto) erottumiseen ruumiillista työtä tekevistä massoista. Työnjako on alistussuhteiden ensimmäinen historiallinen muoto. Luokkajako, “korkeampi” alistusmuoto, syntyi työnjaon päälle.

Kun alistussuhteiden purkaminen nyt aloitetaan tästä ylemmästä kerroksesta, törmätään nopeasti alempaan, työnjakoon sen alkuperäisessä, alastomassa muodossa. Tästä nykyisten sosialististen maiden autoritaarinen ja hierarkkinen yhteiskuntarakenne. Ne ovat protososialistia, sosialismia toukka-asteella.

Ensimmäinen huomautukseni koskee tätä teoriaa: siinä ei oikeastaan ole irrottauduttu deformaatioteorioiden ajatusmaailmasta.

Olemassaoleva sosialismi on täyttänyt sille kuuluvan historiallisen tehtävän (ja ollut sitäpaitsi, puhdistuksineen pakkotyöleireineen, välttämätön). Sitä voidaan arvostella vain siitä, että työnjaon purkamiseen tähtäävät tehtävät on laiminlyöty, siis subjektiivisista virheistä. Protososialismin ja reaalisosialismin välillä on, teoreettisesti ottaen, vain aste-ero.

Luokkataistelu sosialismissa?

Bahron vaihtoehtona olemassa olevan sosialismin nykytodellisuudelle on kommunistinen kulttuurivallankumous.

Se merkitsee vapaan yksilöllisyyden kohottamista tärkeimmäksi arvoksi, päätöksenteon hierarkkisten rakenteiden purkamista, henkisen ja ruumiillisen työn eron poistamista (intellektuellit työkiertoon) sekä tuotannon kehityslogiikan muuttamista mm. ekologisten vaatimusten mukaiseksi.

Näitä tavoitteita punoo yhteen uusi aikatalous: tuotteen arvon tulee määräytyä siitä, miten paljon sen valmistamisella säästetään aikaa, ei siitä, miten paljon se vaatii aikaa.

Miten nämä tavoitteet ovat saavutettavissa, mikä on kulttuurivallankumouksen strategia?

Tässä on viitattava jälleen itämaisiin despotioihin. Bahron mielestä niiden papistolla oli kaksinainen rooli. Se oli sortajaluokka, mutta myös tieteiden ja taiteiden kehittäjä, ihmisen vapautumisen esitaistelija. Samanlaisen kaksoisroolin hän antaa myös nykysosialismin “papistolle”, teollisuuden ja hallinnon korkeastikoulutetuille kaadereille. Nämä edutavat “tajunnallista ylijäämää”, älyä, innostusta ja taitoja, joka vallitseva järjestelmä jättää käyttämättä.

Siksi kulttuurivallankumous alkaa heistä, “keskiluokasta”. Sen sisältönä on kaadereiden hallussa olevan tiedon ja taidon vähittäinen saattaminen koko kansan omaisuudeksi.

Tähän on lisättävä, että työväenluokasta on Bahron mielestä nykysosialismissa tullut “epäkäsite”. Yhteiskunnalliset ristiriidat eivät ole luokkien vaan erilaisten kerrostumien välisiä.

Kaiken kaikkiaan: kulttuurivallankumouksen strategiana ovat vähittäiset, vallitsevan järjestelmän puitteissa, ylhäältä alas, ilman luokkataistelua tapahtuvat muutokset. Bahro muistuttaa Venäjän 1800-luvun narodnikkeja: järjestelmä on hyvä, mutta väärissä käsissä; kaikki kääntyy hyväksi, kun vain kehityksen esteeksi asettunut tsaari/politbyroo sysätään syrjään.

Ei ole kuitenkaan itsestään selvää – tämä on toinen huomautukseni – että nykysosialismin todellisuutta edes marxilaisen teorian kirjaimen mukaan tulisi pitää “luokattomana”.

Esimerkiksi ranskalainen kommunisti-filosofi Louis Althusser sanoo, että ajatus sosialismista luokattomana, valmiina, ristiriidattomana järjestelmänä on Stalinin keksintöä ja tarkoitettu alun perin perustelemaan 1930-luvun puhdistuksia ja pakkotyöleirejä.

Leninillä oli toisenlainen käsitys: sosialismi ei ole valmis järjestelmä, vaan siirtymävaihe, jonka aikana luokkataistelun avulla luodaan kommunismin edellytykset. Itse asiassa Lenin oli deformaatioteorioiden kriitikko ja ennen niiden syntymistä, vallankumouksellinen jonka tavoitteena oli muutos, ei jonkin vallitsevan “järjestyksen” puolustaminen.

Tähän sanotaan, että sosialistisista maista puuttuvat luokkataistelun ulkoiset tuntomerkit: lakot, lakkouhkat, oppositiopuolueet. Mutta eikö kapitalismikin ole elänyt kausia, jolloin luokkataistelu ei ole näkynyt pintaan?

Ja voiko järjestelmää, joka tarvitsee massiivisen poliisikoneiston tuhkahduttaakseen muutaman toisinajattelijan piipytyksen pitää ristiriidattomana?

Oma käsitykseni on, että ajatus sosialismista ristiriidattomana ja luokattomana järjestelmänä on päinvastoin aiheuttanut monet sosialisten maiden nykyisistä ongelmista.

Eikö meille ole vuosikymmeniä selitetty, että näiden maiden talous on “tietoisessa ohjauksessa”? Nyt osoittautuu, että ne ovat kiinteä osa maailmantaloutta ja että yhä tiiviimpi yhteys tähän talouteen (ja sen kriiseihin) on suorastaan sosialistisen talouden elinehto.

Eikö ole väitetty, että sosialismi ei tarvitse puolueita, koska ei tunne luokkia? Toistuvasti on kuitenkin törmätty äkillisesti puhkeaviin poliittisiin kriiseihin, joiden dramaattisuus on kenties vain seurausta siitä, että ristiriitojen olemassaolo on niin pitkään haluttu peittää ja kieltää.

Bahro ja lännen vasemmisto

Nämä eivät ole vain opillisia kysymyksiä. Vaihtoehdon toinen jakso, “reaalisosialismin anatomia”, on sen kalpeinta antia: Bahro jää lähtökohtansa vuoksi abstraktin ja moralisoivan tarkastelun tasolle, historian elävää liikettä ei tavoiteta. Siksipä kai hänen kirjansa ei myöskään (vielä?) liity mihinkään todelliseen liikehdintään sosialististen maiden sisällä.

Tässä tulee esiin yksi Vaihtoehdon paradokseista, johon jo alussa viittasin. Kehittyneissä kapitalistisissa maissa nimittäin puolestaan on huomattava joukko liikkeitä, joiden tavoitteet käyvät yksiin Bahron kulttuurivallankumouksejn ohjelman kanssa. Tarkoitan ympäristöliikkeitä, itsehallintopyrkimyksiä, vaihtoehtoista tuotantoa, feminismiä; kaikkea sitä mitä meillä on ryhdytty kutsumaan uudeksi aalloksi.

Bahron Suomessa saama suosio kertookin enemmän uuden aallon liikkeiden teoreettisista tarpeista kuin kiinnostuksesta reaalisosialismiin tai toisinajattelevien ongelmiin.

Ei tietenkään ole sattuma, että perinteisen työväenliikkeen suhde uusiin liikkeisiin on vähintään yhtä ambivalentti kuin sen suhde Bahroon. Bahro sanoisi, että tässä on kysymys työväenliikkeen liian orjallisesta ankkuroitumisesta luokkataistelun käsitteeseen, sen kyvyttömyydestä nähdä luokkataistelun rajat ylittävän kulttuurivallankumouksen perspektiiveihin.

Tässä hän on suurelta osin oikeassa, mutta haluan silti tehdä yhden varauksen – ja tästä alkaa kolmas huomautukseni.

Mielestäni työväenliikkeen virheenä ei ole ollut luokkataisteluun pitäytyminen, vaan sen liian ahdas tulkinta.

Luokkataistelulla lännen kapitalismissa on tarkoitettu karkeasti ottaen sitä, mikä “päättyi” Stalinin julistaessa sen lakanneeksi Neuvostoliiton perustuslaissa v. 1936. Mikä silloin päättyi? Valtiojohtoisen suunnitelmatalouden rakentaminen.

Eikö ole totta, että sosialismin tavoite yhä edelleen yhdistetään (nyt “valmiiksi” ajatellun) tuotantokoneiston yhteiskunnallistamiseen, kansallistamiseen? Kun Stalin aikanaan alisti yhteiskunnallisen elämän kaikki muut alueet teollistamistavoitteelle, kuvittelee lännen vasemmisto nyt voivansa pelkällä kansallistamisella taikoa esiin “työväenluokan etua” vastaavat muutokset kultuurin, sukupuoliroolien, luonnonsuojelun tai kasvatuksen alueilla.

Onko tämä hiustenhalkomista? Havainnollistan.

Bahro vaatii kirjansa loppuluvussa, että kommunismin tunnusta ei saa esittää negatiivisesti, pelkkänä protestina. Sille voidaan antaa positiivinen sisältö. Tämä on yhteydessä siihen, että Bahro katsoo sosialisten maiden jo luoneen kommunismin edellytykset ja lakkauttaneen luokkataistelun: kommunismin toteuttamisessa voidaan nyt niin sanoaksemme yhteisesti sopia, päättää.

Minun käsitykseni mukaan näin ei voida tehdä. Bahron kaavailema kommunismi on valmiina järjestelmänä ajateltavissa nykyisiin sosialistisiin maihin vain edellyttäen, että ne maailmanlaajuiset taloussuhteet, joiden niiden(kin) aineelisen ja henkisen kulttuurin nykyinen taso perustuu, pidetään entisinä.

Jos taas tavoitellaan tosissaan kolmannen maailman riiston ja sorron hävittämistä, säilyy taistelu sitä vastaan ensimmäisellä sijalla, ja se vaatii negatiivisia tunnuksia.

Sensijaan pidän välttämättömänä, että näiden negatiivisten tunnusten joukkoon lisätään kommunistinen kulttuurivallankumous. Jos nimittäin läntinen(kin) työväenliike on nykyisessä maailmanlaajuisessa konfliktissa suurelta osin sortajien puolella, tämä johtuu juuri pitäytymisestä liian ahtaisiin “taloudellisiin” tavoitteisiin.

Uuden aallon liikkeet ja uusi taloudellinen järjestys haastavat kumpikin työväenliikettä ulos linnakkeistaan, rutiinista, byrokratiasta, veltosta ajattelusta.