Parnasso 7/2004

Leevi Lehto: Ampauksia ympäripyörivästä raketista. Savukeidas, 56 s.

Voiko runoilija olla “ei mitään”? Tosi runoilija on aina ei mitään.

Runoilija Leevi Lehto mainitsee kotisivullaan www.leevilehto.com elämänmittaiseksi projektikseen John Keatsin (1795-1821) tuotannon suomentamisen. Lehdon kääntämässä Keatsin kirjeessä ystävälleen Richard Wodehouselle on mainiota piruilua runoilijoista.

“Mikä järkyttää hyveeIlistä filosofia, ilahduttaa kameleontti-runoilijaa. Se voi harmitta nauttia asiain mustasta puolesta yhtä hyvin kuin ymmärtää valoisia, sillä molemmat kohtaavat [end in] spekulaatiossa. Runoilija on runottominta mitä olemassa on; sillä hänellä ei ole lainkaan Identiteettiä – …hän todella on Jumalan Luomista runottomin.”

Onneksi Keats ei kyseenalaista runon habitusta. Toisin sanoen runoilija valitsee joko meemien merkkijärjestelmän tai sekundaaritiedon näennäismerkitysten välillä, mutta vailla runoilija-identiteetin antamaa varmuutta.

Tästä kirjoittaa Lehto uudessa kokoelmassaan Ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hän valottaa monologirunossa “Hän kirjoittaa” esseemäisen tarkasti kirjoittamisprosessin epäadekvaattia luonnetta. Lehdon tekstiä pitää tutkailla flow-periaatteella. Hänen metatasolla flipperimäisesti pyörivä kielensä tuottaa yhä uusia tuloksia, ja kenties on tarpeetonta puhua mielleyhtymistä tai edes kielen konventioista.

Jättääkö Lehto sitten lukijan rannalle ihmettelemään, onko kokeellisessa runoudessa järjen häivääkään? Ei sentään. Kirjan huomautusosasto auttaa paljon – tämän käytännön soisi yleistyvän myös muissa runokirjoissa.

Epiteettejä Lehdon kokoelmaan voisi liittää vaikka kuinka paljon. Eniten Lehdon uuden kokoelman kieliajatteluun lienee vaikuttanut amerikkalainen yliopistomies ja runoilija Charles Bernstein. Bernstein on kokeellisen runoustyylin Language Schoolin eli Kielikoulun yksi oppi-isä.

Alun perin Kielikoulu lähti romuttamaan puheeseen perustuvaa poetiikkaa, sitä samaa arkikielen runollista havaitsemista vastaan, jonka kunniakas edustaja Pentti Saarikoski oli. Eli tervemenoa vanha symbolifunktio ja kielen järjellistäminen tunteen ja havainnon kautta, ja samaan syssyyn voidaan unohtaa runokielen kuluneimmat kliseet, moneen kertaan painetut metaforat. Ei ole olemassa mitään Kauneuden absoluuttia kielen rajojen tällä puolen.

Kielikoulu ei peilaa itseään narkissosmaisesti peilistä, koska kieli on sama asia kuin hopearuton samentama peilin pinta tai peilin kehykset. Kielikoululta voisi tietysti kysyä, onko kieli menettämässä logiikkansa. Uusia merkityksiä Kielikoulu tekee amputoimalla sanoja ja luomalla uudenlaisia kielipelejä ja struktuureja.

Modernin kielitieteen perustajan Ferdinand de Saussuren (1857-1913) mukaan ideat ja käsitteet ovat olemassa vain erottelujärjestelmien takia. “Merkitsijän” ja “merkityn” välinen suhde, äänikuva ja idea, on mielivaltainen, eli se perustuu sopimuksenkaltaiseen sisältöön. On siis mahdotonta selvittää, milloin ja missä puheen ja kirjoituksen kehitysvaiheessa sisällöstä on sovittu. Toisin sanoen Kielikoulun runoilijat saattavat olla aivan yhtä oikeassa kuin metaforiin ja symbolifunktioon sitoutuneet kirjoittajat.

Suomeen Kielikoulu tulee jälkipostmodernismin synnyttämään tyhjiöön. Bernstein kehottaa vapautumaan konteksti-sidonnaisuudesta.

Hän vetoaa Karl Kraussin aforismiin: “Mitä lähempää katsomme sanaa, sitä suurempi on etäisyys, josta se tuijottaa takaisin.”

Kielikoulu ei kavahda ottaa uudelleen käyttöön mittaan sidottuja runomuotoja. Niinpä esimerkiksi runossa “Ananke: pantun” Lehto käyttää harvinaista 1400-luvulla Malesiassa kehitettyä nelisäettä, joka on muotoa abab. Tämä nelisäe koostuu kahdesta pisteloppuisesta parisäkeestä.

Runon materiaali kuulostaa vähemmän “runolliselta”: on netistä poimittuja seuralaispalstailmoituksia, Turun runoviikon ohjelmaideoita ja niin edelleen. Runo “Ampauksia ympäripyörivästä raketista” on pastissi Seitsemän veljeksen karhunpyynnistä. Mutta Lehto rakentaa kokonaan uuden “kivimäisen” kaleidoskoopin lainaamalla lauseita romaanin muista kohdista. Runon struktuuri on sattumanvaraisen looginen. Lehdon runoapparaatti toimii.

Kokoelman päätösruno “Sanasade” on sekä kuvaruno että kollaasi “Hän kirjoittaa” -monologista ja kahdesta meditatiivisesta runosta. Tekstuuri on virtuoosimaista käsityötä. Runoa voisi tulkita niinkin, että kirjoittaja “ottaa mukaan” lukija-kirjoittajan runon uudelleen kirjoittamiseen, reseptioon.

Lehdon mainitsema työmenetelmä “alfabeettinen reduktio” läimäisee reippaasti syntaksia korvalle. Ja uutta syntyy.

Perimmäiseksi kysymykseksi jää, kuinka pitkälle ja korkealle voimme kieltä arvostaa. Kielellistä avaruusromua sataa päivittäin niskaamme tuutin täydeltä. Voisiko Kielikoulu toimia myös kielipoliisina? Sanat matkaoppaina kuulostaa kovin kornilta.

Joka tapauksessa Lehdon Ampauksia ympäripyörivästä raketista on haasteellinen teos. Se asettuu samaan jatkumoon Väinö Kirstinän Luonnollista puhetta (1965) ja Kari Aronpuron Kalpea aavistus verenkierrosta (1997) -kokoelmien kanssa. Syksyn merkkiteos.