niin&näin 4/2005

Leevi Lehdon otaksuisi vierovan sielutieteilevää sepitystä säkeittensä äärellä. Hänhän on suominut ilmaisemisen ajatusta, propagoinut tekijänoikeuksia vastaan, kokeillut koneitse ja koostanut koottua.

Mutta ei hänelle kelpaa tämä eikä muukaan tyrkytetty asenne. “On minulla intentioita”, Lehto sanoo. Esimerkiksi äänillä eksperimentointi ei ole eksperimentoijan kuulokulmasta kakofoniaa. Eikä tekijämies panisi pahakseen töistään vellovaa monitasoista keskustelua. Asia erikseen on se, että “ajatukset tai oivallukset tulevat minulle kirjoitettavasta runosta, eivätkä niinkään minusta runoon”.

Tämä kuulostaa sitaatilta. Lehto lainaa Lehtoa, Philadelphiassa pidettyä puhetta runoudesta ja politiikasta. Siinä saatiin sanoiksi runotyö “kielen outouden paljastamisena”.

Tuon alustuksen ja koko tuotantonsa tykötarpeineen Internettiin vienyt Lehto lisää haastateltaessa hyvin vähän jo julkituomaansa. Kaikki on jo muotoiltu paremmin kuin tässä pälyiltäessä voisi. Vähintään kaikki se, mistä voi aavistaa odotettavan jonkinlaista juhlallista tai juntattua julkilausumaa. Ei se kepeää sanailua mistään estä. Mutta kaikki on kansissa ja linkkien takana tai pian painoon menossa ja kohdakkoin päivittymässä.

Jos osaa lukea. Lehto sanoo lukutaidon heikenneen: runoammattilaisten runokäsitys on “yksipuinen”. Fraasien onnistumista ja etenkin epäonnistumista oivaltamaan tarvittaisiin laajuutta poikkeamain tajuamiseen. Pitäisi kyetä näkemään tämänpäiväinen outous ja vaikkapa niin sanotun 50-luvun modernismin aiheuttama outous rinnatusten.

Elinkautiset säkeet

Viisitoistavuotisna runorivistöön ryhtyneen Lehdon esikoiskokoelma Muuttunut tuuli (1967) muodostui mietelmällisistä jaksoista. “Niin mitä sitä hyödyttää kirjoittaa runoja koneella puhtaalle paperille niinkuin tämä on tässä”, kuului metapoeettinen kysymys. Mutta poppia soittavan ja aikamerkkiä antavan radion sekä tuuleen tarttuvien sanomalehtien lisäksi runoihin etsiytyivät myös “laskevat tietokoneet”. Ja translaatio:

“Hetken kuunteli kilahduksia päivän peilissä Heidän
mielestään lakitekstiin olisi liitettävä sana jumala Kuljin
huoneitten ohi ja pöytäni ääreen
kääntelin mielessäni sinne syöpyneitä lauseita
Kuten: Pennanen on kirjoittanut dokumentin joka lähemmin
tarkasteltuna ei olekaan
dokumentti satiirin joka oikeastaan ei olekaan satiiri”

Lehdon toinen valikoima, Rakkauden puheesta (1969), oli otsikostaan lähtien kielenkäytöllinen. Mutta teemana toistui sanaton huuto, sanattomuus. Runon mainittiin oleilevan sydämessä silloinkin, kun se oli kansitettuna pelkiksi sanoiksi.

“Minä kurotan näillä sanoilla jotakin sanatonta paradoksia kohti
niinkuin sinulle olisi annettu kengät mutta ei jalkoja ja sanottu:
Kävele!

Jokaisella on koti ja jokaisella on koulu,
ne ovat opettaneet hänelle mihin aika on viisasta tuhlata,
siitä on niin helppo sitten puhua kun sanat ovat valmiina,
kaikki yleiset käsitteet ja yhteiskunnan aakkoset
myöskin uskonnolliset termit, hyvä paha ja kaikki siltä väliltä.
Jokaisen on helppo näistä puhua.

Minä olen irronnut jotenkin välistä ja lähtenyt lentoon
tarrasin kiinni linnun siipiin mutta luiskahdin irti
ja jäin yksin ja päätin turvata itseeni.
Mitä sieltä tuli vastaan on kaikille epäselvää,
ei ole sanoja kun ei ole sanoille yleistä käyttöä
sillä jokaisella jo ennestään on koti ja koulu
eikä minusta ole opettajaksi ja tuskin isäksikään.”

Debyyttikokoelman Parnassoon arvostellut Pekka Suhonen kirjoitti Lehdosta:

“Toivoisin hänen uppoutuvan rivouksiin tai pahimmanlaatuiseen poliittiseen agitatioon!”

Kaltiossa kakkosniteen arvioinut Matti Visuri puolestaan totesi:

“Lehto intoutunee todella hyvään hommaan vasta viidenkymmenen villityksessä.”

Profetiat toteutuivat. Lehdon 70-luku meni enemmistökommunistina puolueen puheenvuorojen kirjoittajana ja 80-luku vähitellen kaupallistuvana ammattikääntäjänä. Nyt vapaa kirjailija puhuu “kahdesta altistumisesta profaanille kirjoittamiselle”. Kolmas nide runoja, Ihan toinen iankaikkisuus, ilmestyi vasta 1991. Tavataan “sanojen upottava lohtu”. Rakkaan ääni morsettaa, kaikki on veteen kirjoitettua, suurinta on sanaton, kaiken viestityn “vie käsittämättömyyden ahnas syli” ja “kaikki kansat itkevät samalla kielellä”. Kokemus on “tajuttomia sanoja/ tajuttavissa lauseissa”.

“Ajattelin lauseen. Painoin muistiin. Unohdin.
Tässä, maailmassa, näin
allekirjoittaen sen.”

Kriitikoista Jouko Varonen puhui “kaunosielusta” metafysiikkoineen. Risto Ahti korosti “lyyristä aateluutta” ja “puhtautta”, ison ällän “Lyriikkaa”. Eeva-Kaarina Aronen teki haastattelujutun Helsingin Sanomat Kuukausiliite 1/93:een. Korostui Lehdon “kyky toimia kaikissa tilanteissa kaksoismerkityksillä”. Toimittaja huomautti varoiksi, että haastateltu oli kohteliaasti käyttäytyvä mies.

Kielletyt leikit (1994) sivusi päällekäyviä sanoja: kuinka on “[b]anaalia tietysti unohtaa kaikki paitsi joku sana: pistaasi”, kuinka sana “tutkielma” sisältää kyökkipiika Elman elämäntarinan ja kuinka konkreettisuus on “niin abstrakti sana”. Esillä on “fragmenttien elämä” ja käännösvaikeudet, kaiken ehkyys (“Ehkä ihmisen nimi on sukunimi ja sukunimi hauta,”) ja minä/sinän narratiivisuus (“minut tarinaksi näittenkin vesien yli”; “kaikki nämä elegiat on kirjoitettu sinun poissaolosi kapenevaan selkään”).

“[…]
Toisaalta ajattelen myös erästä joka sanoi että ‘pelkkää kieltä’
olisi mahdotonta. Siinä
näet! Oikea sekasorto on vaikea asia, ja loppujen lopuksi mahdottominta
on ihan vain muistaa,
sanoja, ja
[…]”

Tämän kokoelman vastaanotto oli polttomerkitsevää laatua. Kielitaitoa kiiteltiin, runo-otetta epäiltiin. Tero Liukkonen myönsi “tekstinteon ammattilaisuuden”, mutta näki tuloksena syntyvän etupäässä jotain hämärän “efektistä, fragmentaarista, manierisoitua, kulmikasta, epäluontevaa”. Seppo Järvinen painotti “loistokkaan stilistin” vahvuuksia, Leena Tuomela näki eristäytymistä vaikeaselkoisuuteen: “Lukija ei assosioi samalla tavoin kuin kirjoittaja.” Panu Tuomi moitti paikoittaista kielitietoisuuden sanelemaa yliteknisyyttä, mutta kiitti “suunnattoman kaipauksen välittämistä” ja “eleganssia”.

Ääninen (1997) laati sonetteja sonettiutta tutkien. Äänten, äänteitten, rytmin, riimin ja merkityksen syntyä selvitettiin ja sekoitettiin: “Eivätkä sanat merkitystä riistä/ jos eivät annakaan”. Minä oli tarinaa, minän toimijuus moniselitteistä: “Runoja tapaillen.”

“Jos Vedeltä kysyn, kysyn missäkö uin:
mikä sinussa ‘lukeutuu’ ja on ‘unta‘,
ja untako vain? ja entä tajunta?
syvä kuin laskento, luja kuin duuri, kuin

kavala aavistus, valkea velho, kuin
seura- tai hiiskunta, loiskunta, lunta
(jos minulta kysyt), ja ehkä keinunta
yön – ja sen esteen, kun rikkouduin,

haaksi. Kun en transponoitunut maaksi.
Kovin uhkea olento, jos enoilta kysyt.
Tovin kukkea lento. Tulento. Täysi

kuin tyhjö, mutta sinua täysi,
saarrettu, poistunut täältä, jos rannalta kysyt,
jos nyytit ilahduttavat sinua.”

Lehtoa vietiin. Runoista puhuttiin vähemmän – teos jäi lähestulkoon aikalaisarvosteluitta – verkkokokeista enemmän. “Riimit olivat 1700-luvun Internet”, sai runoilija sanoa Iltalehti-haastattelussa. Uusinta uutta edustanut netti toi vanhat klassikot lähemmäksi kuin koskaan. Nousi esille kaiken runouden olennainen keinotekoisuus tai sen luonne peukaloituna puheena. Ilmaisun ja viestimisen sijaan runoilu oli paremminkin tutkimista, käsittelemistä, näkemistä.

Suomen Kuvalehti herkutteli ex-kommunistin muuttuneella toimenkuvalla Pörssisäätiön www-sivujen värkkääjäksi. Ja Lehto pääsi sanomaan, että verkko se vasta valtarakenteiden romutusta onkin, paljouden antamista kaikille, anarkiaa.

Päivälehtien kulttuurisivuja urheilutoimitteisiksi haukkunut hahmo oli luonteva valinta pienen Tuli & Savu -runouslehden päätoimittajaksi. “Runouden paikka on marginaalissa”, Lehto sanoi tässä ominaisuudessa Kirjastolehti 6/02:n sivuilla. Sittemmin hän on luonut uudenlaistuneelle runolehdelle laajat verkkoulottuvuudet.

Sen sijaan Ampauksia ympäripyörivästä raketista (2004) on vielä nettiin viemättä. “Olen Maria. Asun Vantaal. Sinä: olet hyvät mielipiteet ja kropan omaava. [.]” Seka-aineksiset runot saivat peräänsä lähdeluettelon. Kokoelman kieli oli pienimpiä yksiköitään myöten kuin tuotannonala, josta ei sopivan elimen puuttuessa saatu päätetyksi, mihin kohtaan pysäyttää sen alituinen sosialisoiminen ja yksityistäminen.

“[…] Kaikki tämä tapahtuu tekstissä, hän kirjoittaa. […]”

Ohjelmoija-kirjoittaja Lehto tunnetaan jo maailmalla hakukonerunosynnyttimestään www.leevilehto.net/google. Ensi kevääksi tekee tuloaan ensimmäinen kansiin viety valikoima englanniksi. Vapaa kirjailija on irronnut puolueesta, verkkobisneksestä, suurkustantamoista, äidinkielestä, isänmaasta, erinäisistä kammitsoivista kirjailijuuksistaan.

Tulkintayhteisö

Minkään absoluuttisen anti-intentionalismin tai totaalin tekijäkiellon kannattajaksi Lehto ei ilmoittaudu. Jonkinlaisen mahdottoman yksityisen kielen utopian hän sanoo siivittävän omia toimiaan. Mutta omapäisinkin puhe on puhetta vatsasta ja kielillä. Pyrkimiset ja syntymiset eivät voi kuin erkaantua toisistaan.

Vaikutetasoinen kirjallisuustulkinta on Lehdosta laihaa. Mutta vaikutusteoreettinen intressi auttaa osaltaan tajuamaan muun muassa kansallisten rajojen rajallisen merkityksen sanataiteen muotoutumiseen.

Ongelmaksi Lehto näkee ennen muuta sen, että tartuntojen jahtaus sovittautuu kuin väkisin tiettyyn malliin. Tarkastellaan keskuksen keksintöjen levittäytymistä periferiaan. “Havahtumista monisuuntaiseen vaihtoon ja siten runon tosiasialliseen globaaliuteen ei ole vielä tapahtunut.”

Kirjoitteet muuttuvat, mutta lukutavat ovat puolen vuosisadan takaa. Niitten kanssa on lujittunut, ja lujittuu lujittumistaan, myös kunnon kirjailijain kaanon. Suotta ei Lehto luennoi Kriittisessä korkeakoulussa unohdetuista lyyrikoista.

Jäsenyyttään tulkintayhteisöstä Lehto ei mieli sanoa irti. Ja siihen taas luontuvat lähetystehtävät kentällä jos toisellakin. “Tärkeäähän ei ole vain etujoukon keskinäinen kiistely, vaan myös joukkojärjestötyö.”

Louis Althusserin maahantuojana ansioitunut Lehto pitää edelleen suuressa arvossa filosofiguruaan. Kaikkea julkista ja yksityistä toimintaa määrittää ideologia. Jokainen konkreettinen tilanne vaatii konkreettista analyysia ehdoistaan ja edellytyksistään. Tekevälle sattuu. Kuvaan kuuluvat yritykset, erehdykset ja kokeilut.

Mainitussa Kirjastolehti-haastattelussa Lehto lohkoi laittamattomasti: “Kokeilu on itseisarvo. Kokeilu on joko itseisarvoista tai se ei ole kokeilua lainkaan.” Tämä kelpasi kommentiksi sille sankkenevalle runomaailman osajoukolle, jonka runokäsitys tiivistyi “kikkailunvastaisuuteen”.

Hiljattain Lehto jatkoi ajatusta, kun siihen houkutti. Hän puhui Viidasta, Leinosta, Mannisesta ja Sarkiasta kovan luokan kokeilijoina. Siihen seuraan tai seuraantoon Lehto sovittautuu kernaasti omine töineen.

Politiikat

“Jollakin fundamentaalisella tasolla”, Lehto lausuu, “runossa ja politiikassa on sama pakenemisen ja paluun struktuuri”.

Hän saattaa kuitata kylmän sodan kilvoittelut hyytävällä rivillä “tehokkaamman mekanismin” voitosta. Nykyään ei-vasemmistolaiseksi jonkin mallin marxilaiseksi itseään luonnehtiva Lehto puhuu vapaasta taiteesta vapaan yhteiskunnan ennakkoehtona.

Hän julkaisi hiljakkoin nettisivuillaan neljä 1980-alun kirjoitustaan. Saatesanoissa niiden mainitaan olevan kirjoittajalleen “paikoin kuin kaikuja ulkoavaruudesta”. Ensimmäisessä arvostellaan Rudolf Bahron tärkeää kirjaa abstraktista ja reaalisosialismia sittenkin liiaksi säästelevästä otteesta. Toisessa tehdään selkoa gramscilaisuudesta “avoimena järjestelmänä”, jossa korostetaan päällysrakennetta kannattelevan taloudellisen perustan läpikotaista poliittisuutta. Kolmas on Althusser-suomennosvalikoiman johdanto: “filosofia ei perimmältään ole erikoistuneiden tutkijoiden selittämiseen ja synteeseihin tähtäävää toimintaa, vaan ihmisten käytännöllisiin tekoihin juurtuneita ajattelun ja toiminnan lähtökohtia, ja näitten taistelua. […] marxilainen tutkimus on viime vuosina ollut elinvoimaisinta alueilla, joilla sekä perustavat tieteenteoreettiset että vaativammat poliittiset ongelmat ovat vähemmän polttavia.”

Neljäs teksti oli julkaistu Ulkopolitiikka-lehdessä 1985: “voiko edes ‘presidentti Kekkosta’ pitää omana itsenäisenä henkilönään, omine nuoruuden tulikokeineen, Sturm und Drang -kausineen, seestymisen ja kalkkeutumisen vuosineen?” Ja edelleen: “Vaihtoehtoisena yleistävänä selitysmallina on kansallisen olemassaolon logiikan rautaketju, 1800-luvun fennomaanimyöntyjien ajatusneuvo, jonka vuoronmukaiseksi lenkiksi Kekkonen (tuo ‘kaukonäköinen’, ‘joka ennen monia muita ymmärsi että’) sitten kuin itsestään – mutta eikö tämän pitänyt olla kysymys – loksahtaa; olkoon että Kekkonen itse käyttää näitä viime vuosisadan mestareita lähinnä vain juhlakalutarkoituksiin.” Toisaalta: “Ei tosiaankaan ole perusteita esittää, että Kekkonen olisi lähtenyt ‘eturistiriitojen yläpuolella olevasta yhteisestä kansallisesta edusta’, jota valtio sitten ongelmattomasti (ihanteellisesti ja/tai illusorisesti) ‘ilmaisisi ja toteuttaisi’. Kekkonen sanoo tasan päinvastaista: oikeiston kansallisuusaatteen vastapainoksi esittämää ‘valtiollista kansallistuntoa’ hän pitää nimenomaan epäreaalisena.”

Lehto oli tehnyt poliittisen historian gradun Kekkosesta 1978. Pian sen jälkeen ministeri Aallon sihteerinä työskennellyt Lehto otatti vahingossa oman sihteerinsä välityksellä yhteyden Matti Klingeen keskustellakseen jatkotutkimusnäkymistä. Professori nuhteli maisteria raskaan painoluokan etikettivirheestä. Juttuun tultiin tästä huolimatta tai johtuen.

Puoluetyökokemus ja hierarkiaelämykset eivät ole olleet pahitteeksi toisiin riveihin astuttaessa. Organisaatioiden syntymisen ja niissä toimimisen käytäntöön ja teoriaan perehtyminen on Lehdon mukaan auttanut runoskenen haltuunotossa. Runon ja politiikan suhde kiehtoo.

Amerikan-alustuksessaan Lehto lausahti: “Apoliittista runoutta ei ole olemassakaan.” Hänen esimerkkinsä on suomalaisten modernistien etäisyydenotto ideologioista, mikä oli itsessään poliittinen teko. Monille modernisteille kaikki muu paitsi puhdas runokieli oli liturgiaa. Lehdon sanoin heidän intteensä runosta sanomassa “tarkalleen sen, minkä se sanoo” oli mitä liturgisin litania.

Vastaavasti Lehdon kontribuutiossa vastikään ilmestyneeseen Suom.huom.-antologiaan todetaan, että mitallisuudesta vapautuminen on johtanut runoudessa kahta pahempiin pakkoihin. Poliittinen toiminta ei Lehdon sanoin ole niinkään “puolen valitsemista” tai “kannalle kallistumista” näkemysten ja linjausten keskellä. Se on paremminkin kykyä “liikuttaa, murtaa olevat jaot, tuottaa jotain, josta ei ennalta tiedä, mitä se on”.

Ja sitä on Lehdolle runouskin. Itseperiodisointinaan hän esittää 70-luvun poliittisen toimintansa eräänlaiseksi modernismiksi, josta hän vapautui kokeilevaan runouteen vasta Scheininin ja Ruotsalon kanssa aloitetussa kolmaslinjalaisuudessa.

Se oli vähittäistä vapautumista subjektittomaan historiankäsitykseen, keskuksettomaan maailmantalouteen ja tekijättömään kirjallisuuteen.

Netti

Runous on Lehdon mukaan muun muassa kunnioitusta ja kunnioittamattomuutta oman perinteensä edessä. Hän puhuu runon kritiikistä tunnetta ja järkeä kohtaan, ja runon “itsekritiittisestä momentista”. Ja kirjoittamisesta käsityönä.

Siihen Lehto harjaantui puolipakolla kääntäessään kaikkea autovahamainoksista korkeaan teoriaan ja matalaan viihteeseen. Toisin kuin huhu sanoo, hän ei suomentanut Hornet-hävittäjien manuaaleja. Asiasta kyllä neuvoteltiin, mutta konsulttitoimisto luopui kääntäjäkandidaatista peläten, että tämä puolustushallinnon riskianalyysissa osoittautuisi sittenkin liiaksi 70-lukunsa leimaamaksi. Offensiiviseksi.

Oma rintamansa on kirjallisen omaisuuden lainsuoja. Tekijän ja tekijänoikeuksien lyhyen mutta kirjallisuuskäsitystä pitkälti hallitsevan historiallisen ajanjakson aihepiiriin ei Lehtoa tarvitse suuremmalti houkutella. Siellä hän jo on: “Tekstituotannon ehdot ovat täysin mullistuneet. Tekijänoikeudet limittyvät nimenomaan tietyn teknologian monopolisointiin.”

Kirjanpainajain kukoistuskauden materiaaliset ehdot ovat menneet ja niiden mukana Lehdon mielestä myös oikeus omaan tekstiin. Vaan “ei klassinen balettikaan ole kuollut pois”. Kirjoille jää tehtävänsä, kun uuden julkaisumaailman suhteellinen paino kasvaa kasvamistaan.

Lehto viittaa Paul K. Saint-Amourin kirjaan The Copywrights (“Jäljennöstenkirjoittajat”) (Cornell University Press 2003). Sitä seuraten voi todeta, että Joycen Ulysses – Lehdon uusi käännösprojekti – ei nyttemmin tiukentuneen tekijänoikeustulkinnan mukaan olisi mahdollinen. Lehto selostaa:

“Ei ole ihan mahdotonta, että maailmaan yhä pujahtaisi täysin uusia, oma- ja alkuperäisiä ajatuksia (joskaan ei kovin tiuhaan: ja juuri siitä syystä niiden suojaamista ‘ajattelijanoikeuksin’ olisi mahdotonta ajatellakaan), mutta tällöinkin niiden edellytyksenä olisi perimmältään sosiaalinen tyyli. Tai ehkä voisin sanoa: tyylit tietysti muuttuvat lakkaamatta, mutta vain ajatukset tekevät (joskus) harppauksia. Joka tapauksessa on äärimmäisen kiinnostava paradoksi, että samalla kun tekninen kehitys pudottaa pohjaa koko tekijänoikeuden ajatukselta (vrt. että jo kaikkien harjoittama linkittäminen on teknisessä mielessä kopiointia: ajatustapojen hitaasta muuttumisesta kertoo toisinaan vielä kuultava anakronistinen kysymys ‘saanko linkittää sivuillesi’), kehitys ‘vanhan maailman’ puolella vie kohti lainsäädännön tiukentamista.
[…] Ottaen huomioon siis, että yhdet eivät halua luopua oikeuksistaan ja toiset eivät niitä enää voi noudattaa, saatamme hyvinkin elää (ehkä vielä pitkäänkin jatkuvia) vallankumouksellisia aikoja. Muuten olen sitä mieltä, että tekijänoikeuden voisi kumota saman tienkin.”

Muodikkaasti Lehto blogaa. Kopiokommentin kohtaa englanniksi Lehdon käännösblogista The Finnish Ulysses (http://thefinnishulysses.blogspot.com). Tämä julkaisumuoto tuntui ensin ylenmääräiseltä, vaikka Lehto oli jo kymmenen vuotta pitänyt nettiä ensisijaisena julkaisukanavanaan. “Blogimuoto sopii hyvin piiskaksi jatkuvaan päivittämiseen”, hän sanoo varsinaisista nimikkosivuistaan.

Lehto väittää, että Google-haku avaa rikkaamman maiseman kuin mitä kenenkään tajunta kuunaan voi tuottaa. “Internet on tekstin kosto televisiolle”, hän sanoo sanottavan. Yleiskieli katoaa, kakkoskielienglanti nousee maailmankieleksi, kieli- ja runokäsitykset muuntuvat.

Lehto näkee ahkerasti silmätyt kotisivunsa “oikeastaan yksityisenä lehtenä”, jonne yhden hengen toimituskunta kaavailee paraikaa muun muassa runoarvosteluja. Näennäisestä ristiriidasta piittaamatta hän toteaa, että verkossa klikkaillen muunneltava Ääninenkin on ennen muuta kirja.