Kirjastolehti 6/2002

Köyhien nuorten runoilijoiden perustaman lehden uusi päätoimittaja Leevi Lehto on viestintäjohtaja, joka liikkuu runouden lisäksi sujuvasti pörsikurssien ja talousmaailman pyörteissä.

Lehto työskentelee asiakaslehtiin erikoistuneen Kynämies Oy:n verkkoviestinnän johtajana ja kuuluu yrityksen johtoryhmään. Aiemmin hän ahersi sijoittajaviestintään keskittyneessä viestintätoimisto Substanssissa, jonka Yhtyneisiin Kuvalehtiin kuuluva Kynämies osti viime talvena.

Monen maailman mies on ollut monessa mukana. 1970-luvulla hän liittyi Suomen kommunistiseen puolueeseen ja työskenteli enemmistökommunistien riveissä 80-luvun alkuun asti.

Avantgardisti luonnostaan

Tietoverkosta innostutunutta Lehtoa kutsutaan nettianarkistiksi. Runoilijana hän on kokeilija, avantgardisti luonnostaan.

– Kun kirjoitan runoa, yritän varmistaa, että siihen tulee mahdollisimman paljon itselleni käsittämätöntä.

Merkillinen tapaus vai peräti kummajainen? Kummallisinta taitaa olla se, että Lehdon persoona ei tunnu ristiriitaiselta. Keskustelu liikkuu luontevasti runoudesta bisneksiin ja takaisin.

Maailmat eivät sittenkään ole niin kaukana toisistaan. Runouden parissa syntyneestä ideasta on joskus ollut hyötyä bisnespuolella. Ja toisinpäin!

Kaikkia Lehdon touhuja yhdistää viestintä. Niin taloudessa kuin runoudessa on lopulta kyse ihmisten välisestä kommunikaatiosta.

Säpinää kentälle

Lehdon viimeisin runoteos Ääninen ilmestyi vuonna 1997 sekä kokoelmana että netissä. Äänisessä dada ja hiiri kohtaavat! Verkkoversiossa säkeet muuttuvat sattumanvaraisesti tietokoneen hiirtä klikkaamalla.

Viime keväänä Lehto päätti tehdä paluun runouden maailmaan ja haki runoyhdistys Nihil Interitin julkaiseman Tuli&Savu-lehden päätoimittajaksi. Runolehden päätoimittajina ovat aiemmin työskennelleet useimmiten nuoret, toimittajina kokemattomat runoilijat.

Lehto tarkastelee kirjallista kuhinaa raikkaasti eri näkökulmista kuin mihin on totuttu. Hän tuo säpinää kentälle.

– Useat kulttuuri-ihmiset suhtautuvat muuhun mediaan luutuneen ennakkoluuloisesti. Samalla halutaan pitää kiinni vanhasta ihanteesta: vähän mutta hyvää. Hyvästä saa päättää pieni eliitti, johon mieluiten halutaan kuulua.

Mutta kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Alati muuttuvassa viestintäkentässä yhä useammalla on mahdollisuus julkaista yhä enemmän.

– Myös melua, tyhjänpuhumista ja hömpää tulee lisää. Ja hyvä niin.

Jämähtäneitä runokäsityksiä

Lehto näkee runoudessa syvään juurtuneita ja selkäytimeen saakka imeytyneitä käsityksiä siitä, mikä on sopivaa ja sopimatonta, mikä hyvää ja mikä huonoa.

– Runokentässä saa edelleen hakea vaikuttajaa, jonka runokäsitys ei lopulta tiivistyisi väitteeseen: oikean ja vakavan runouden tunnistaa siitä, että se ei sorru kikkailuun. Se on tehokas sana, ja sitä käytetään tehokkaasti. Mutta paradoksaalisesti turhaan. Runoudestamme löytyy nykyisin melkein kaikkea paitsi kikkailua.

Toisinaan kikkailu ja kokeilu hyväksytään. Kunhan muistetaan mainita, että se ei saa olla itseisarvo.

– Sitäkin väitettä minun on mahdoton käsittää. Kokeilu on itseisarvo. Kokeilu on joko itseisarvoista tai sitten se ei ole kokeilua lainkaan.

Vuoden tärkeimpänä runokokoelmana Lehto pitää Eino Santasen esikoisteosta Kuuntele, romantiikkaa, joka sai ristiriitaisen vastaanoton. Helsingin Sanomissa teos teilattiin.

– Siinä on reippaasti kikkailua, minkä Helsingin Sanomien kulttuurisivu joutui myöntämään.

Runolehti kokoaa voimia

Lehdon ensimmäinen Tuli&Savu virnistelee iloisesti. Pääkirjoituksen otsikko kertoo paljon: runo on vapaa.

Miten on kikkailun laita? Eino Leinon runokokoelma on arvosteltu niin kuin se olisi juuri ilmestynyt. Seitsemältä runoilijalta on tilattu runo, jonka pitää sisältää 20 annettua sanaa.

Lehden uusi ilme saattaa hyvinkin aiheuttaa hämminkiä niille, joille runous on ryppy otsassa. Silti Lehto pyrkii tekemään julkaisua, joka on kaikkein runoudesta kiinnostuneiden lehti. Etenkin Lehto kaihtaa kaikenlaista ryhmäajattelua.

Eino Santasen kirjan Helsingin Sanomissa teilanneen Helena Sinervon runo komeilee Tuli&Savun kannessa. Lehdessä on Lehdon kirjoittama kriittinen arvio Jukka Koskelaisen arvosteluista Helsingin Sanomissa. Mutta kuinka ollakaan, Jukka Koskelainen on lehden seuraavan numeron lukijavieras.

Pienlehti käynnistää

Lehto pitää Tuli&Savua ja muita pienlehtiä parhaimmillaan käynnistäjinä, jotka tuovat mukanaan monimuotoisuutta. Pieniä pisteitä ja puroja tarvitaan.

– Tässä mielessä ne voivat olla myös kulttuurin selkäranka, kun valtainstituutiot ovat pitkään olleet vaikutukseltaan halvaannuttavia.

Lehto ei pahemmin sure sitä, että kirjallisuus ja etenkin runous ovat nykyään entistä enemmän marginaalissa. Monista medioista kirjallisuus on kadonnut lähes täysin. Lehdon mielestä katoaminen on ainakin osittain seurausta liiallisesta popularisointivimmasta.

– Runouden paikka on marginaalissa. Kun se ottaa ensisijaisesti tehtäväkseen pyrkimisen pois sieltä, tuloksena on yhdenmukaista ja hampaatonta velliä. Se vie runouden entistä kauemmas marginaaliin. Sama saattaa päteä myös muuhun kirjallisuuteen.

Runous on vaikeaa

Lehdon mielestä runous saa olla vaikeaa, ja sen pitää ponnistella ollakseen entistä vaikeampaa. Se ei voi olla kaikkien herkkua.

– Toisaalta luotan kyllä niinsanottujen tavallisten ihmisten haluun ja kykyyn vastaanottaa myös vaikeaa. Haluan osoittaa sen sillä, että Tuli&Savun levikki nousee samanaikaisesti lehden vaatimustason ja vaikeusasteen kanssa.