Iltalehti 20.9.1997

Leevi Lehdon runoilijankammiossa sulan ja musteen virkaa tekevät hiiri ja graafinen käyttöliittymä. Siksi on luontevaa, että hänen uusin kokoelmansa ilmestyy sekä paperilla että verkossa.

Runoilija Leevi Lehdon avaraa ja valoisaa työhuonetta hallitsee pöytä, jolle voisi pysäköidä harrikan tai kaksi. Paperinippujen seasta erottuu juuri sen verran tietotekniikkaa, että muisti pelaa ja yhteydet riittävät.

Valtaosan papereista selittää leipäpuu, talousviestintää, asiatekstien suomennoksia ja verkkosivuja tuottava yritys. Runoilijan roolista muistuttavat sanakirjojen ja sonettien täyttämä kirjahylly sekä romantikko John Keatsin elämää ja tuotantoa esittelevä juliste.

Runoilijan työ on lukea, kirjoittaa, muokata, tallentaa ja välittää. Kaikesta päättäen Leevi Lehto viihtyy sanojensa ja välineittensä parissa.

Agentti lausuu Leinoa

Neljän perinteisen, niteiksi painetun kokoelman jälkeen Leevi Lehto innostui digitaalitekniikan mahdollisuuksista. Kurkistus verkkoavaruuteen synnytti oivalluksen uusista runonteon ja julkaisemisen tavoista.

Lehdon kotisivuilla runo leikkii niin kuin se ei ole koskaan ennen leikkinyt. Esimerkiksi silloin kun Bill Gatesin asiakkaiden nöyrin palvelija, lampun hengen hahmon saanut agentti Genie lausuu Leinon, Viidan ja Runebergin runoutta, suomea sähköisesti ääntäen.

Viimeaikaisten pyrkimysten tuloksena on kahden median teos Ääninen. Sonetin muotoon sattuman avustuksella kirjoitetut mitalliset runot ilmestyvät yhtä aikaa Liken kustantamana kirjana ja Lehdon itsensä tuottamana verkkoversiona.

Kokoelman koukku on siinä, että kotisivuilla pistäytyvät voivat tuottaa yhä uusia versioista Äänisen nimirunosta.

Runo soi ja viihdyttää

Äkkiarvaamatta voisi kuvitella, että nykytekniikan myötä runo menettäisi perilyyrisiä ominaisuuksiaan. Kun runo ryhtyy biteille ja alkaa temppuilla sattumageneraattorin kanssa, siitä katoavat sointi, kuvallisuus, rytmi ja mitta.

Turha pelko, lupaa Leevi Lehto. Hänen mielestään runon tehtävä on edelleen soida ja viihdyttää, ja siitä on Ääninenkin esimerkiksi.

Runouden luonteelle ominaista on ja on aina ollut, että se on keinotekoista, manipuloitua arkikieltä.

– Riimit olivat 1700-luvun Internet, tapa koristaa tekstiä keksityillä lisukkeilla ja saada se kuulostamaan erilaiselta kuin tavanomainen puhe, Leevi Lehto sanoo.

Näyttäisi siltä, että Lehdon runokäsitys ei taivu sen paremmin haltioituneitten helkyttelijöiden kuin kyynisten postmodernistien kannalle. Olennainen jako kulkee vain hyvien ja huonojen runoilijoiden välillä.

Runo selittää selittämätöntä

Lehto kaivaa esiin Brechtin vieraannuttamisperiaatteen ja muistuttaa, että runous auttaa astumaan syrjään arjen itsestäänselvyyksistä.

– Runon ongelmat eivät ole pääasiassa ilmaisullisia. On toki mahdollista kirjoittaa viestiäkseen jotain asiaa, mutta yleensä se johtaa vähemmän kestäviin tuloksiin.

– Itse kuulun niihin runoilijoihin, jotka kirjoittavat saadakseen selville mitä ajattelevat. Runoja kirjoittamalla ja lukemalla on mahdollisuus tutkia, nähdä ja saada selville sellaista mitä ei ole ennen tiennyt tai mitä ei ole osannut ajatellakaan.

Maailman arvoitusten ja niiden ratkaisujen välillä vallitsee aina epäsuhta, ja tässä on Lehdon mielestä runouden paikka.

Runoudella on ilmiselvä kyky käsitellä sellaista, mikä ei ole tyydyttävästi selitetty, Lehto sanoo.

Vanhan arvo uudessa mediassa

Tietoverkot tuovat Lehdon mielestä menneen ja nykyajan lähemmäs toisiaan. Uudessa mediassa on mahdollisuus nähdä vanhan arvo.

– Verkon kautta voi luoda henkilökohtaisia kontakteja ja päästä käsiksi vanhaan kirjalliseen perinteeseen, Lehto sanoo viittaa Internetistä löytyviin valtaviin tietokantoihin.

– Netti purkaa 1900-luvun nykyaikaisuushysteriaa, koska sen kautta on helppo päästä lukemaan klassikkoja.

Danten ja dadan perinteessä kirjoittavalla runoilijalla on myös omakohtainen syy nauttia digitaalisen maailman ihanuuksista. Koodia vääntäessään Lehto voi olla kerrankin varma, että hänen tekstinsä on ymmärretty pilkulleen sellaisena kuin hän on sen kirjoittanut.