HS Kuukausiliite 23.1.1993 / Eeva-Kaarina Aronen

Jotkut ihmiset elävät kuolleina, toisilta taas onnistuu kuolemanjälkeinen elämä. Leevi Lehto, suomentaja ja runoilija, on vasta varovaisesti aloittelemassa toista elämäänsä. Ehkä se on samanniminen kuin hänen viime keväänä ilmestynyt runokokoelmansa: Ihan toinen iankaikkisuus.

Aikaisemmassa leämässään Lehto, 41, oli ihmelapsi Hämeestä Asikkalan syrjäkyliltä. Hän julkaisi hyvin nuorena kaksi kiitettyä runokirjaa ja oli valmis lyyrikko ennen kuin oli elänyt lainkaan. Elämäähän piti siis lähteä etsimään.

Ajan henki korosti, että elämän kehto oli Puolue. Melko pian 20-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen Leevi Lehto oli SKP:n poliittisen toimikunnan sihteeri.

Kaiken ymmärtäisi helpommin, jos Lehdosta olisi tullut taistolainen ja niiden tulisten, julmien ja kauniiden laulujen runoilija, mutta että revari…

Se etsitty elämäkin oli taistelua puolueriitojen joukkohaudoissa julkilausumien, asiakirjojen, aloitteiden ja historiallisten kompromissien parissa. Jo kolmekymppisenä Lehdolla oli voimakas loppuunpalamisen tunne; hän oli mielestään ehtinyt elää kokonaisen ihmisiän.

“Ajattelin enemmistön valitessani, että annan oman panokseni valtavirran vastustukselle, mutta siitä tulikin pitempi trippi… Silloiseen lähipiiriini kuului maan antistalisti numero yksi; muuten en enemmistöä ehkä olisi löytänytkään, niin näkymätön se oli yliopistolla”, hän hymähtää.

Leevi Lehto käyttäytyy ja puhuu muodollisesti, täsmällisesti ja kohteliaasti – hän tuntuisi setämäiseltä, ellei silmäkulmista välähtelisi älykästä ja poikamaista huumoria. Ehkä vakavuus on perua niiltä ajoilta, jolloin hän tuskin teini-iän sivuuttanut puoluedogmaatikko istui lähimpien työtovereitten 50-vuotissyntymäpäivillä.

Kommunistinen puolue kaipasi 70-luvulla kirjoitustaitoisia ihmisiä; varsinkin fraseologian pyöritykseen tarvittiin sanan taitajaa tilanteessa, jossa asia piti sanoa yhdessä lauseessa yksiselitteisesti, mutta niin että siitä syntyi kaksi tulkintaa. Työ oli jakomielistä, mutta Lehto muistuttaa, että runossa on sama tilanne: yksi sana, kaksi asiaa.

“Rinnastus on selvä, ja tajusin sen. Työ Kulttuuritalon viidennessä kerroksessa opetti myös kääntämisen nyrkkisäännön: usein se, mitä ei sanota, on tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan. Eihän kaksi erikielistä lausetta voi koskaan tarkoittaa täysin samaa asiaa.”

“Suomentaminen on samanlaista työtä kuin tein puolueessa 70-luvulla. Kun kumpikin osapuoli oli toistensa kraiveleissa, niin minun kuului ehdottaa, että jos sanottaisiin näin… Panen nytkin suomentaessani sanoja toisten suuhun, ratkaisen kysymyksiä siitä, miten asia ilmaistaan, että se kuulostaisi hyvältä ja oikealta.”

Sotiminen taistolaisarmeijoita vastaan ei ollut yksinkertaista senkään takia, että enemmistöläisiä vaivasi jatkuva alemmuudentunne. Stalinistit olivat kaikkien mielestä niin paljon mielenkiintoisempia.

“Vähemmistössä oli myös älyllistä kapasiteettia niin paljon enemmän… Olin älytehtävissä enemmistössä aika yksin, selittämässä toisten satapäistä armeijaa vastaan.”

“Jollakin tavalla olin kyllä ulkopuolinen ja pyrin asettamaan liikettä erilaisiin testeihin. Minulle tuli rooliksi asettaa kysymyksiä, sisäisen kriitikon homma.”

Lehtoa ehdittiin pitää puolueessa 70- ja 80-luvuilla sekä oikeistolaisena että vasemmistolaisena provokaattorina. Silloin tällöin hän tunsi olevansa täysin eksyksissä. Omaa, valmista paikkaa ei löytynyt. “Itselleni oli silti yllätys, että pärjäsin siinä maailmassa ja että huomasin hallitsevani niitä systeemejä ja ettei siinä sen kummempaa ollutkaan.”

Tyhjyys ja outo kokemattomuus tuntuvat ympäröivän entisiä poliitikkoja, jotka keski-iässä yrittävät uutta elämää. Ehkä politiikka vaikuttaa samalla tavalla kuin kaiken ontoksi imevä intohimo – ihmisestä jää lopulta jäljelle vain kuoret. Mitään sisältöä ei puolueapparaatissa jauhautumisen jälkeen enää ole.

Brittiläisessä aikakauslehdessä kerrottiin loppuvuodesta Corin Redgavesta, joka loistavan uran kynnyksellä 20 vuotta sitten liittyi marxilaiseen Työläisten vallankumoukselliseen puolueeseen ja jätti näyttelemisen. Puolue vaati Redgravea antamaan kaikkensa.

Nyt Colin Redgave yrittää viisissäkymmenissä uutta paluuta näyttelijäksi melankolisena, hieman pettyneenä miehenä. Häntä tuntuu ympäröivän merkillinen poissaolo.

Leevi Lehto ei suostu olemaan samanlainen elävä ruumis, ei ainakaan enää. Hän ei halua elää kyynisessä varhaisukkoutuneessa tilassa eikä vetää päälleen ex-kommunistin roolia, pahinta mahdollista. Hän sanoo selviytyneensä kaikesta tahrattomana siksi, ettei milloinkaan myynyt itseään, omia ajatuksiaan.

“En uskonut asiaan varauksettomasti enkä mennyt tekemään niiden lauluja. Usein sen sijaan tuntui, että tein asioita puolijulkisesti, jotta monet voisivat pitää yllä puolisalaisen kommunistin ja kannattajan roolia. Se ei tehnyt minua kovinkaan kyyniseksi, että näin ihanteiden ja käytännön ristiriidaan. Sellaistahan on kaikkialla. Puolue oli se paikka, jossa minä pääsin sen näkemään.”

Kun Lehto kymmenisen vuotta sitten päätti astua ulos puolueesta, hän teki sen kertaheitolla, ehdottomasti. “Olin jo pitkään nähnyt, että tämä ei tule jatkumaan. Päätin, etten mene enää yhteenkään kokoukseen. Eikä kukaan tullut koskaan jälkeenpäin kysymään multa, että hei, minnä sä oikein hävisit?”

Lähtö oli kuin olisi astunut huoneesta ja sammuttanut valot perässään, hän kuvailee. “Yritin olla ehdoton: vedin henkilökohtaiset johtopäätökset, että ei tullut mitään, piste.”

Monella vasemmistoaktivistilla oli 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa sellainen tunne, että tilit oli tehtävä selväksi. “Itse ymmärsin toki alusta asti halveksia vähemmistöä – että tullaan vain kyselemättä ja uskotaan, mitä sedät sanovat”, Leevi Lehto hymyilee vinosti.

Hän rupesi kääntämään eri kustantajille; alkoi eräänlainen välitila, siirtyminen yhdestä elämästä toiseen. Ajatus omista teksteistä ei ollut enää pakkomielle – sen takia pitkän vaikenemisen runoilijana saattoi lopetaakin.

“Ajan myötä myönsin itselleni, ettei minun tarvitse enää näyttää mitään. Sehän oli pitkään ollut riippana. Sitä helpompaa on kirjoittaa, mitä vähemmän tärkeänä sitä pitää. Viimeiset rippeet siitä, että mun pitää sanoa jotakin, ovat hävinneet.”

Kun ihan toinen iankaikkisuus viime keväänä ilmestyi, muuan kriitikko puhui lyriikan aateluudesta ja ritariperinteestä; siitä että Lehdon kirjoittamisessa on kaikki vanhan sielun merkit.

Kun Lehdon esikoisproosateos Janajevin unet sitten tuli marraskuussa julki, lyriikan ritari oli kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Kirja oli humalainen ja krapulainen runoelma ja vakoiluprodia toissa elokuun päivästä, jona Neuvostoliitossa yritettiin vallankaappausta ja Suomessa sopeutua siihen.

70-lukulaiset nuoret politrukit harhailevat aamukaljoilta pitkin päivää monen kapakan kautta iltamyöhään hotellin sviittiin, jossa historiallisen päivän asettamat kysymykset muuttuvat hikiseksi painajaiseksi kertoja-päähenkilön tajunnassa. Koska kyseessä on Salama-mukaelma, matkaa tehdään myös koko ajan kiivaasti erään tietyn Anitan hameenhelman alle.

Kirjan päähenkilö on yhtä jakomielinen kuin luojansa, runoilija josta tuli puoluesanasston taiturillinen tasapainoilija ja kulissientakainen nimi: hänellä on kyky toimia kaikissa tilanteissa kaksoismerkityksellä. Näennäisesti hän noudattaa läsnäolijoiden käsityksiä ja toiveita, mutta todellisuudessa tähtää johonkin muuhun.

Leevi Lehto ei siis halua ex-kommunistin poltinmerkkiä, mutta Janajevin unissa on kuitenkin vahva “entisten aikojen” tunnelma… Ehkä iankaikkisuus ei olekaan ihan toisenlainen.

Leevi Lehto on selittänyt asian itselleen näin: “Olen sitä mieltä, että jos olen kutsukseltani kirjailija, roolista puolueessa oli mulle paljon hyötyä. Toisaalta otan tietysti riskejä, kun kajoan 70-lukuun näin pian – varsinkin, kun oikeasti kirjoitan tästä ajasta.”

“Minähän en ollut oikeasti mukana. Silloinkaan…”