In this, still early, draft from my translation in progress I make the following initial substitutions for the writers of English tradition Joyce is (more than) paraphrasing: Elias Lönnrot (1802-1884) for Daniel Defoe (c. 1661-1731), K. A. Gottlund (1796-1875) for Jonathan Swift (1667-1745), Antero Varelius (1821-1904) for Joseph Addison (1672-1719) and Richard Steele (1672-1719), Aleksis Kivi (1834-1872) for Lawrence Sterne (1713-68), and August Ahlqvist (1826-1889) for Oliwer Goldsmith (1728-74). – LL, June 28, 2008

Senpä myötä tuli Lenehan pöydän päähän sanoakseen kuinka kirje oli sen illan aviisissa ja hän oli olevinaan hakea sitä taskuistansa (sillä hän vannoi seikkaa ponnella toimittaneensa), mutta Stephenin kehottamana hän heitti hakemasta ja häntä pyyettiin istumaan niin kun hän sitte kohta kerkiäst tekiki. Hän oli vikkeläliikkeinen herrasmies joka esiintyi hulivilinä tai rehtinä veitikkana ja mitä konsaan naisenpuoliin, hevosenlihaan tai uusimpiin skandaleihin tuli, kysyttäköön häneltä vaan. Toden sanoen oli hän varoilta vähissä ja kutvehti enimmältäi tavernain ja halpain hollitupain tietyvillä runnarein, renkein, pelikirjurein, hampparein, salakuljettajain, kisällein, hutsuin, porttola-matamein ja muunki alemman väen keskuuessa tai sitte jonkui siihe osuneen voudin tai nimismiehen seurassa monastiki yöt laveaan päivään saakka, saaden aina munaviinikupposten välissä kuulla moniaat löyhäperäiset juorut. Puolisensa söi hän jossai keittokuppilassa ja jos oli hän lapponut itsiensä kasan vetisiä vihanneksia tai kulhollisen sisäilmyksiä ilman pennin pyörylääkään massissansa selvisi hän aina suuta pieksemällä, jollai hutsulta kuulemallansa hävyttömällä jutulla tai milläimillonkin sellasella josta joka äidin poika oli naurusta kylkensä repiä. Toinen, Costello nimittäi, tiedusti hänen puhettaan kuunnellessansa oliko se runoutta vai juttu. Vissisti ei, hän sanoo, Frank (se oli hänen nimensä), se on Kerryn lehmistä jotka ruton vuoksi teurastetaan viimeseen päähän. Mutta menköön vaikka hirteen, sanoo hän silmää iskein, minun puolestani häränvatkuleineen, kuppa vieköön. Tässä purkissa on niin hyvää kalaa ettei hyvemmästä väliä, ja sangen suopeasti tarjoutui hän ottamaan suolattuja kilohaileja siinäi vierellä joita hän oli aikasemmin halulla silmännyt ja nyt hoksinut tilaisuuen mikä olikin hänen kiertomatkansa varsinainen tarkotus koska hänellä oli sudennälkä. Mort aux vaches, sanoo sitten ranskankielellä Frank joka oli ollut oppipoikana viinalaivurilla jolla on viinitupa Bordeauxissa ja hänpä puhuikin ranskaa kuin herrasmies konsanansa. Aivan pikku pilttisestä lähin oli tämä Frank ollut joutilo ja hänen isänsä, nimismiekkoinen, jolla oli ollut täysi työ ja toimi pitää häntä koulussa kirjallisuuen ja maantiedon opissa, kirjotti hänet yliopistoon mekaniikkaa oppimaan, mutta hän vaan vikuroi kun villivarsa ja tunsi paremmite oikeudenpalvelijan ja voudin kuin kirjansa. Välimmiten tahtoi hän komeljanttariksi, sitte kanttiinpitäjäksi tai silmänkääntäjäksi, sitte ei mikään saanut häntä pysymään loitolla karhukuopasta ja kukkotappeluista, sitte oli hän ollut valtamerellä tai hunsvottein kanssa tien päällä, ryöstänyt ylhäsen herran perijän kuunvalon turvin tai varkain vienyt piian pyykit tai kuristanut kanoja aian takana. Hän oli ollut poissa yhtä moniasti kun on kissalla elämiä ja palannut yhtä monen monta taskut tyhjinä isänsä nimismiekkoisen tykö, joka vuodatti pintin kyyneliä aina hänet nähdessänsä. Kuinka, sanoo hra Leopold kädet ristittyinä, joka visusti tahtoi tietää mistä siinä oli kysymys, kaikkiko teurastettaman piti? Vastustan vasta tänäi aamuna näin niitäi vietävän Liverpoolin laivaan, sanoo hän. Tuskin saatan uskoa että niin pitkällä oltaisiin, sanoo hän. Ja hänellä oli kokemusta tuollaisesta siitoskarjasta ja lehmistä, rasvaisista sioista ja villalampaista, oltuaan jokui vuosi sitten kirjurina Joseph Cuffella, kelvolla kauppamiehellä joka piti elävän karjan ja laidunmaan huutokauppaa Gavin Lown puodin lähettyvillä Prussia kadulla. Minulla on tässä eriäväinen näkemys, sanoo hän. Ennemmin se syyhyä tai kielipöhöä on. Hra Stephen, hiukkaisen änkään mutta sangen kohteliaasti sanoi ettei tullut kuuloonkan ja että oli hänellä lähetyksiä keisarin ylimmältä hännänkutkuttajalta joissa häntä kiitettiin vieraanvaraudesta, joka lähettäisi tohtori Karjaruton, koko Muskovan mainituimman lehmäpuoskarin lääkemarjoinensa ottamaan härkää sarvista. No no, sanoo hra Vincent, kortit pöytään. Hän löytäisi itsensä vielä dilemman sarvista, jos sekaantuu hän härkään joka on irlantilainen, sanoo hän. Irlantilainen nimeltään ja irlantilainen luonteeltaan, sanoo hra Stephen, lähettäen kuohuvan oluen kiertämmeän, irlantilainen bulli enklantilaisessa porsliin-kaupassa. Ymmärrän sinnuu, sanoop hra Dixon. Se on sama bulli, jonka meijän soaarelle lähetti talonjussi Nikolas, kaekista karjankasvattajista enimäst rehti, smarakdirinki nenässäe. Totta siulle, sanoo hra Vincent pöyän ylihte, sattui härän silmeän, sanoo hän, muhkeampi ja uljaampi bulli, sanoo hän, ken konsanansa onpi apilaan paskantana. Hällä oil sarvet paksuk kuin pölkyt ja kultakankainen talja, ja makea savunhajuinen henkitys pöläht hänen sieraimmista niin’ettäk meijän suaaren naiset jättiväk heijän taikinak ja kaulimek ja seurasivak häntä ja ripustivak hänen bulliuteen tuhatkaunoja. Mitäepä tuosta, sanoo hra Vincent, mutta ennest kuin hän tänne-tulik oil talonjussi Nikolas, ken oil eunuk, antanut hänen kelvokkaast salvattavaks leäkärikolleekiolle jolla oil asijat juur niin kuin hänelläinkin. Nyt matkaan, sanoo hän, ja se kaikkik tie mitä minun täysserkku lordi Harry käskeek ja ota talon-jussin siunaus, ja näin sanoen hän löi häntä takalistoillen että läemähti. Mutta läemäys ja siunnaus koetuivat hänen ystäväksi, sanoo hra Vincent, sillä vastinnieks hän opetti hänelle tempun joka hyvinnik vastasi kahta toestak niin jotta neite, vaemo, abbedissa ja se lesk vielä tänäi päivännäk vakuuttavaj jokka hyö mihinkä aekaan kuusta vain kernaammin kuiskaat hänen korvaan navetan pimmeyessä tahi antait hänen pitkänp pyhänk kielen nuolla niskoaan kuin makaeisivak he kaekkein komiomman nuoren rii’uttelian kanssa mitä Irlannin-moan neljä niittyä peällään kantaak. Toenen silloin pisti väliin: Ja he pukivak hänen, sanoo hän, pitsipaetaan ja alushammoiseen, jossa oil kaeulus höyhennestä ja vyö ja röyhelöit ranteissa, ja leikkasivak hänen ohtakiharan ja valelivat hänen yltä’ppeältä spermaseetti-öljyllä ja rakensivak hänelek tallin joka tiemmutkoan, ja kultainen seimi oli täynnä parasta heineä jotta hän sai nukkua ja sontia mielentaipumuksens mukaa. Toelloin oli koekkien uskollisten isä (sillä niin häntäe kutsuttiin) kasvannut niin paenavaksi että hän häentuskin jaksoi kävellä laetumelle. Jonka korjattaksen meijän nokkelat rouvat ja neitot kantoit hällen appeen esiliinoissansa, ja hetikkun oli hänen vahta täynnä, hän nousip taka-jaloilleen näyttääksen arvon naisille salaisuuden ja huutaaksen ja mylviäksen bullin kielellä, ja hyö kaekki pereästä. Niin, sanoo toinen, ja niin oli hän hemmoitettu jott’ei sallinut minkeän kasvaa koko moassa paitsi viheriän ruohon häntäk itteään varten (sillä hän eip muistap väreistä perustanut), ja kukkulalle keskelle saarta pystetettiik taulu, johon oli painettu tieotus: Lordi Harryn nimessä, Vihreää on ruoho joka moassa kasvaak. Ja, sanoo herra Dixon, jos sai hän vihiä karjan-varkoasta Roscommonissa tai Connemaran nummella tai moan-viljeliästä Sligossa, joka oli kylvännyk josvaikka vain kourallisen sinappia tai säkin rapsia, hän nousi sen värremmin villiin ja juoksik amokia puolen moaseutua ja ylös-repik sarvillansa kaike mitä oli kylvetty, se kaek lordi Harryn käskystä. Ensi alkuun heidän välilleän oil pahaa verta, sanoo hra Vincent, ja lordi Harry nimitti talonjussi Nikolasia sen kymmeneks nuljus-naljuks ja vanhaxi huoramestarixi joka talossoen pitik seitsemmeä lutkoa ja minä häelle vielä näötän, sanoo hän. Panen sen elikon haestamman ne helvetit, sanoi hän, sen kelpo häränsuoron avulla jonka miun isä miulle jättik. Mut iltanak muutamana kun lordi Harry istuik puhdistamassa kuninkoallista taljaansa mennäksen peävällisille voetettuuan soutukilvan (hänellä itselleän oil lapioairot, mutta kilpaelun ensimmäenen seäntö oli, että toisten pitik soutaa heinähankoilla), hän huomasi merkillisestik kuni haerkä olevains, ja esiin-ottaessa mustaksi-peokaloedun kirjasen jota hän pitik ruokakaepissa hän tottav’vieköön huomast oleivansa vasen-kätinen jäläkeläenen kuulusalle roamalaiselle palkinto-bullille, Bos Bovumille, joka on hyveä kyekkilatinoe ja tarkoittaa seremoonia-mestarija. Sejjälkeen, sanoo hra Vincent, lordi Harry pisti peänsä lehmien juottok’kaukaloan kaikkien hovikoidensa läsnä-ollen ja kun hän sen toas poies-veti ilmoitti hän heijlle kaikille uuen nimensä. Sitten, ve’en-yltään-valuven, hän pukeusi vanhaan paetaan ja mekkoon jotka olivat kuuluneet hänen isoäedilleen ja osti bullinkielek kieliopin, josta hänei koskoan kuitenkin oppinuk sanoakoan paitsik ensimmäisen personan pronomin jonka kopioik suurin kirjaimin ja opettelj ulkoa ja jos hän koskoan menij ulos kävelylle hän täytti taskuns liiulla kirjoittaaksen sen kaikkialle mihins vain mieleen juolahtik kunis kallionsyrjään tahi tee-huoneen pöytään tahi puuvillappaaliin tai kanokorkkiin. Lyhyesti sanoen, hän ja Irlanninmoan bulli olit kohta yhtä läheiset ystävykset kuin paeta ja persek. Niin vissii olivakki, sanoo hra Stephen, ja se loppui niin että soaren miehek, nähdens ettei miteän ollut tehtävissä koska naeset kiittämättömät olivat kaek yhtäm’mieltä, lautan rakensit, siehen nousit kimsuinens kampsuinens, mastot nosteleivat, raakapuihin käevät, tuuleen nostik purjeet, ja onnellisen laetammyötäsen myötääminä keänsivät nokan tuulen ja veen väliin, ankkurin nostivak, paapuuriin keänsivät, vetit peäkallolipun salkoon, huusivat kolme kertaa eläkeön, antoivat messipumpun laulaa, työnsivät proomunsa matkoan ja suuntasit ulapalle löetämmään Amerikan mannerta. Mikä oli se tilaisuus, sanoo hra Vincent, jossa muuan puosu sepitti sen riemukkoan viesun :

Paavi Pietari pissasänky on vain.
Mies se mieskin siltikin on ain.

Kelvokas tuttavamme hra Malachi Mulligan ilmeikse nyt ovensuussa juur kun ylioppilaat lopetteleivat opettavaista juttuansa seuranansa muuan ystävänsä jonka hän oli juur’ kohannut, nuori herrasmies nimeltänsä Alec Bannon, juur kaupunkiin saapunut, ollen aikeenansa’ ostaa’ nostoväen lipunkantajan pesti ja värväytyä’ sotaan. Hra Mulligani ilmitoi kohteliaisuuesta vissiä’ mieltymystä asian tiimoilta vasitenkin kun se sointui yksiin hänen oman tuumansa kanssa sen erinomattaisen pahan parantelemiseksi jota juuri oli sivuttu. Milläkohin hän jakoi väjelle pinkan pahvi-kortteja jotka oli sinä päivänä antanut painaa hra Quinnellillä ja joissa, koristeellisella vinolla präntillä, luki: Malachi Mulligan, heelmöittäjä ja astuja, Lambay lsland. Hänen tavotteenansa, kuten hän pianaikaa selvitti, oli vetäytyä senmaisten jonninjoutavitten nautinnoitten syöveristä, jotka muodostavat sir Narri Papukaijan ja sir Vätys Touhottajan eninaikaisen askaren kaupungissa, ja omistautua jaloimmalle tehtävälle jota varten kehollinen ylös-panomme on varustettu. No, annahan kuulua, ystävä hyvä, sanoi herra Dixon. Olenpa varma että se lemahtaa naisissa-käymiseltä. Tulkaa, käykää istumaan, kumpainenkin. Eipä maksa enempää kuin seisominenkaan. Hra Mulligan otti kutsun vastaan ja, juurtajaksain suunnitelmaansa selostaen, kertoi kuulijoilleen johtuneensa tähän tuumaan harkitessaan syitä heelmäittömyyteen, yhtä lailla piätyntään kun eväntäänkin perustuvaan, katsomati johtuiko piätyntä vuoroonsa aviollisista mieli-pahoista’ vahi vajaisesta harkinnasta kuin myöskin siihen oliko eväntä seurausta myötäsyntyisistä vajauksista vahi hankituista houkuttumuksista. Häntä suretti ruttomaisesti, sanoi hän, nähdä miten hääsohvalta riistettiin sen rakkaimmat vesaset: ja ajatella usioita miellyttäviä naisenpuolia kelpo eläkkeineen, mitä viheliäisimpien buddhan-munkkein saaliita, jotka kätkevät soihtunsa vakan alle jossain sopimattomassa luostarissa tai menettävät naisellisen kukkansa jonkun suunnattoman söpöliinin syleilyissä kun voisivat monen-kertaistaa onnen tulo-aukkoin määrän, uhraten sukupuolensa arvioimattoman jalokiven kun satakin somaa kaveria oli käsillä hyväiltäviksi, tämä, hän kovin tähensi heille, laittoi hänen syömensä itkemään. Hillitäkseen tätä epämukavuutta (jonka hän päätti johtuvan latentin palon tukahutuksesta), ensin tiettyjen arvollisten neuvon-antajain kanssa neuvoa piettyään ja asiassa tarkastuksia toimitettuaan, hän oli päättänyt ostaa rajoittamattoman ja pysyvän hallinta-oikeuen Lambayn saaren vapaatilaan sen omistajalta, lordi Talbot de Malahideltä, huomatulta tory-herrasmieheltä joka nautti sievää suosiota nousevassa seuruussamme. Hän aikoi sinne ylöspanna kansallisen heelmöittämys-tilan nimeltänsä Omfalos, egyptiläis-tyyliin veistetyllä ja pystytetyllä obeliskilla varustellun, ja tarjota asian-mukaisia arvokkaita palveluksiansa kenen vaan naisenpuolen mitä vaan säätyä heelmöitykseksi, joka hakeuisi hänen puoleensa toivonaan saada täyttää ne tehtävät jotka luonto. Raha ei tekisi estettä, sanoi hän, eikä hän ottaisi pennin penniä vaivoistansa. Vähä-arvoitettu keittiöpiika ei vähemmin kun äveriäs hienon maailman nainen, jos vain olisivat asianmukaisesti varustetut ja heidän luonteensa olisivat heidän anomustensa lämpiminä suositteina. Mitä hänen ravintoonsa tuli näytti hän miten ruokkisi itsensä valitsemalla siellä syötäkseen yksinomattain maukkaita nystyröitä ja kalaa ja kaniineja, ollen näitten viime-mainituin voimallisesti lisääntyväin jyrsijäin liha erinomattain suositeltavaa hänen tarkotukseensa, niin paistettuna, kun keitettynä, mausteena muskotinlehti ynnä palko pari espanjanpippuria. Tämän saarnan perästä jonka hän esitti runsaalla lämmöllä ja vakuuttavudella hra Mulligan käden käänteessä irrotti hatustansa nenäliinan jolla oli sitä suojannut. He kumpainenkin, siltä vaikuttaa, olivat tulleet sateelta yllätetyiksi ja, niin kovin kuin olivakkin vauhtiansa kohentaneet, saaneet vettä niskaansa, kuten saattoi merkillepanna hra Mulliganin saranvärisistä polvihousuista, jotka olivat nyt jotensakki monenkarvaiset. Sillävälin hänen hankkeensa tuli ylen suopeasti vastaanotetuksi hänen kuulijoiltansa voittaen puolellensa kaikkien kiitoksen jos kohta hra Dixon Maryltä vastusti, kysyen saivartelevaisesti aikoiko hän myös ryhtyä kannitsemaan hiiltä Newscastleen. Hra Mulligani kuitenkin hännysteli oppineita sutkealla lainauksella klassikoilta joka, senmaisena kuin se hänen muistinsa jälkeen kuului, tuntui vahvasti ja tahdillisesti tulevan hänen esityksensä tueksi: Talis ac tanta depravatio hujus seculi, O quirites, ut matresfamiliarum nostrae lascivas cujuslibet semiviri libici titillationes testibus ponderosis atque excelsis erectionibus centurionum Romanorum magnopere anteponunt, samalla havainnollistaen näkemystänsä hitaampi-järkisille paremmasti heidän vatsoilleen käyvillä vertauksilla eläinten kuningaskunnasta, oinaasta ja hirvestä metsän aukiolla, uras- ja naarasankasta maatalon pihalla.

Arvioijen itsensä ei suinkaan vähäiseksi aistikkuuen ansioissa, ja ollenkin melkoinen tyyliniekka, käänsi tuo puhelias nyt huomionsa pukuunsa esittäen jokusen kuumahkon moite-sanan koskien ilmaston äkkinäistä oikullisuutta läsnäolijain samalla vuoattaessa ylistystään hänen esittämälleen tuumalle. Nuori herrasmies, hänen ystävänsä, suunniltansa ilosta erään itseänsä taannoin kohanneen sattumuksen johdosta, ei mitenkään malttanut olla kertomata sitä vierustoverilleen. Hra Mulligan, pannen nyt merkille pöydän, kysyi ketä varten nuo leivät ja kalat olivat ja sitten, muukalaisen äkätessään, kumarsi tälle kohteliaasti ja sanoi: Pyydän kysyä, sir, mahdatteko olla paitsi jotakin ammatillista apua jota voisimme tarjota? Joka, hänen tarjouksensa kuullessansa, häntä sydämestään kiitti, jos kohta soveliaan välimatkan pitäen, ja vastasi tulleensa sinne erään rouvan vuoksi, Hornen talon senhetkisen asujaimen, joka oli mielenkiintoisessa tilassa, poloinen, naisen vaivoissansa (ja tässä hän huokasi syvään), saadaksensa tietää joko henen onnensa oli koittanut. Hra Dixon, pöytää kääntääkseen, otti puolestaan kysyäkseen hra Mulliganilta josko hänen alkava vatsakkuutensa, josta hän tätä kiusotteli, oli merkkinä ovoblastisesta tiineystilasta utriculus prostatuksessa eli miehisessä kohdussa vai johtuiko se, kuten tunnetulla lääkärillä, hra Austin Meldonilla, sudesta vatsassa. Vastaukseksi hra Mulligan, nauraa päräyttäen hänen kiusoittelullensa, läimäytti itseään rohkeasti pallean alapuolelle ja huudahti, ihailtavan huvittavaisesti äiti Grogania (sukupuolensa oivallinen edustaja hen, ikäväksi vain portto) matkien: Kas tässä massu jok’ kuunaan äpärät’ ei kantanut. Niin sattuva oli tämä sutkaus että se oitis uuelleen-herähytti seurueen myrskyisän hilpeyden ja suisti koko huoneen mitä riehakkaimman ilonpidon pyörteisiin. Pirteä pälpättimme olisi jatkanutkin apinointiansa ellei etuhuoneesta olisi kantautunut jonkinmoista hälyä.

Tässäpä kuullelija, joka ei ollut kenkään muu kuin tuo skotin-maalainen ylioppilapsi, pikku huitkale mieheksensä, valkea kuin pellava, onnitti mitä eloisammasti nuorta herrasmiestä ja, näin kertomuksen sen huippukohdassa keskeyttäen, sitä ennen pyydettyänsä vastapäistään, kohteliaasti viitaten, suvaitsemaan ojentaa hänelle putelli virvoittavaa vettä, samaan aikaan kysyvällä pään-asennolla (kokonainen vuosi-sata kohtelijaisuus-kasvatusta ei ollut onnistunut luomaan yhtä viehättävää elettä), yhtyneenä pullon vastaavaan, vaan vasta-suuntaan käyvään, kallistukseen, tiedusti kertojalta niin oiko-päätä kuin sanoin vain tiedustaa voidaan, suvaittiinko hänen kallistaa siitä itsellensä kupillinen. Mais bien sur, jalo muukalainen, sanoi hän hilpeästi, et mille compliments. Sopiipa hyvinkin ja mieluisasti sopiikin. Eipä puuttunutkaan kuin tämä kupillinen kruunaamaan onneni. Mutta, laupias taivas, vaikka minulle jätettäisiin vain leivän-kannikka pussissani ja kupillinen lähdevettä kaivostani, niin Jumalani, tyytyisinpä niihinkin ja sydämeni kehoituksesta polvistuisin minä maahan ja kiittäisin taivaan valtoja siitä onnesta, jonka hyvien asiain Antaja minulle soi. Näin haastellen vei hän tuopin huulillensa, otti mieluisan siemauksen virkistystä, suki tukkansa ja, paitansa avaten, ponnahtipa esiin medaljonki silkkihihnasta riippuva, se samainen kuva jota oli hän hellinyt siitä pitäen, kuin oli henen kätensä siihen kirjoittanut. Katsastaen noita piirteitä, maailman-täysi hellyyttä silmissänsä, Ah, monsieur, lausui hän, olisittepa vain nähnyt henet niin kuin minä henet näillä silmilläni näin, tuona iki-muistollisena hetkenä, somassa paidassansa ja uusi koketti-hattu päässänsä (lahja syntymä-päiväksensä niin kuin hen minulle somasti kertoi) niin mauttoman homssuisena, niin hellyttävän suloisena, niin vannonpa, että tekin, monsieur, olisitte armiaan luonnon voimasta antaunut ja kaikkenne antanut tuommoisen viholaisen käsiin tai poistumaan kentältä ikuiseksi. Sanonpa, että niin kosketettu en ole elämässäni ollut. Jumala, minä kiitän Sinua, minun päivieni Tekijää! Kolmasti onnellinen on oleva hän kenelle noin rakastettava olento suosionsa suopi. Kiintymyksen huokaus soi kaunopuheisuutta noille sanoille, ja, ensin palautettuansa medaljongin paitansa suojiin, pyyhkäisi hän silmäänsä ja huokaisi taasen. Laupias siunausten Jakelija kaikille Sinun luoduillesi, kuinka suuren ja kaikkiallisen pitääkään tuon suloisimman Sinun tyrannioitasi oleman, kykenevän lumossaan pitämään siinä vapaan kuin kahlehditun, siinä yksinkertaisen maalais-houkon kuin lipeväisen keikarin, siinä rakastajan hillittömän intohimonsa huipussa kuin aviosiippaisen kypsempinä vuosinansa. Mutta todenteolla, sir, olen eksynyt asiastani. Kuinka sekoittuneita ja epätäydellisiä kaikki kuunalistet ilomme ovatkaan! Kirous! hän huudahti tuskissansa. Olisipa Jumala, joka näkee kauas, muistuttanut minua ottamaan kaavun mukaani! Voisin itkeä, kun ajattelen sitä. Silloinpa, vaikka yllemme olisi kaatunut seitsemän kuuroa, emme olisi kumpainenkaan penniäkään huonommalla. Mutta minua onnetonta, hän huusi kädellänsä otsaansa lyöden, huominen on uusi päivä, ja tuhannen ukkosta, tiedän erään marchand de capotes, monsieur Poyntzin, jolta voin yhdellä livrellä saada niin taatun ranskalaismallisen kaavun, jota parempi ei konsansa ole naista kastumasta estänyt. Tut, tut! huutaa Le Fecondateur, puheeseen puuttuen, ystäväni Monsieur Moore, tuo mitä vissimmin perehtynyt matkustavainen (olen juuri tyhjentänyt puoli pulloa avec lui kaupungin parhaimpain älyniekkain seurassa) olkoon auktoriteettini, ettäs sanon, että Kap Hornissa, ventre biche, on heillä sateita jotka kastelevat minkä vain, läpi paksuimmankin takin. Noin railakas kastelu, hän kertoo minulle sans blague, on useamman kuin yhden onnettoman veikkosen lähettänyt moisena rehellisenä pika-lähetyksenä toiseen maailmaan. Pyh! A livre! huutaa Monsieur Lynch. Sellaisesta roskatavarasta on yksi soukin liikaa. Yksi sateenvarjo, vaikkei oisi se suurempi somaa sientä, on kymmenen tuollaisen pelättimen arvoinen. Yksikään vähimminkään ymmärtävä nainen ei sellaista käyttäisi. Sanoipa Kitty kultani minulle tänäpänä, ettäs hen kernaammin tanssisi veden-paisumuksessa kuin nääntyisi tuollaisessa pelastuksen arkissa, sillä, niin kuin hen minua muistutti (samalla punastuen pikantisti ja kuiskaten korvaani, vaikka muita ei ollut henen sanojaan nappaamaan, kuin lepattelevat perhoset), on rouva Luonto jumalisessa hyvyydessänsä iskostanut sydämmeemme, ja onpas tullut puheen-parreksikin, että il y a deux choses, joihin meidän alkuperäisen pukumme viattomuus, muissa olosuhteissa loukkaus sopivuudelle ollen, on sopivin, niin, ainoa asu. Ensimmäinen, sanoi hen (ja tässä fiini filosofini, minun auttaessani hentä kääseihinsä, paremmin huomiotani kiintääksensä, hipaisi kielellänsä kevyesti korvakuorikkoani), ensimmäinen on kylpy… Mutta tuolloinpa keskeytti salissa kilisevä kello esityksen, joka oli niin urheasti luvannut rikastuttaa tietojemme laaria.

Saapuvilla-olijain yleisen joutavan ilonpidon keskessä soi kello, ja kaikkien arvaillessa mikä voipi olla syynä, astui sisään neiti Callan, ja ensin muutamia sanoja matalaan ääneen herra Dixonille puhuttuaan vetääntyi hen sitte, seurueelle syvään kumartaen. Tuon kaikin kainouen hyvein varustellun eikä vähempätä vakavan kuin kauniin naisen hetkellis-luonteinenkin läsnä-olo elostelija-joukon keskuuessa hillitsi paheellisimpiakin humoristisista purkauksista, kuni taasen henen poistumisensa oli merkkinä rivoiluun rupeamiselle. Lempo soikoon, sanoi Costello, alhainen kuoma joka oli päihdyksissä. Hirmuisen hieno kappale naudanlihaa! Vannonpa että hen on rendevuusannut sinut jo. Mitä, sinä koira? Onko sinulla peliä heidän kanssansa? Hellatuutelis, mitä suurimmasti, sanoi hra Lynch. Materin sairaalassa sänkytavat tunnetaan. Jukuliste, eiköpä tohtori O’Kurlu kutitakin nunnia leuan alta. Niin totta kuin minä pelastua tahdon kuulin sen omalta Kittyltäni, joka on ollut siellä hoitajattarena parhaastaan seitsemän kuukautta nyt. Hyvät hyssykät sentään, tohtori, huusi nuori veri esikonkeltaisissa liiveissä, naisellista kimitystä esittäin ja säädyttömästi varttansa vääntäin, kuinka te kiusaatte ruumista! Kirottu mies! Siunatkoon, olen pelkkää tytinän-lytinää. Ah, te olette yhtä paha kuin Isä Sensuukkomus, totisesti! Läkähdyttäköön tämä neljänpata minut, huusi Costello, joll’ei hen ole pieniin päin. Kyllä minä naisessa valkean paisumuksen näen, heti kohta kuin silmäni heneen yhytän. Waan nuori lääkäri nousi paikaltaan ja anoi seuruetta anteeksi-suomaan poistumisensa, hoitajatar nim. oli juuri ilmoittanut hänelle häntä sairaalassa kaivattavan. Sallimus armossaan oli hywäksi-nähnyt panna piste tuon naisen kärsimyksille, joka oli enceinte minkä hen oli kestänyt ylistettävää pontta osoittaen ja nyt synnyttänyt pirteän poika-lapsen. Vaadin itse-hillintää, sanoi hän, niiltä jotka, vailla henkevyyttä elähyttämäikse tai oppineisuutta ojentamaikse, halventavat jaloa ammattia joka, Jumaluudelle sille kuuluvainen kunnioitus varaten, on suurin onnen-tuoja maan päällä. Olen lujasti vakuuttunut sanoessani, että voisin tarpeen niin ollessa kutsuttaa pilwin-pimein todistajia henen jaloin ponnistustensa erinomattaisuudelle, ponnistusten joiden pilkkapuheiden siasta tulisi kannustimena olla ihmis-rinnassa. En voi sietää sellaista. Mitä? Panetella nyt moista, rakastettavaa neiti Callania, joka sukupuolensa kaunistus on ja omamme ihmetys? Ja hetkellä joka on suurenmoisin, mikä viheliäisen saven-lapsen kohdalle sattua voipi? Ei tule kuuloonkaan! Vapisen ajatellessani sen heimon tulevaisuutta, johon moisen pahansuopaisuuden siementä kylvetty on eikä mitään oikeaa kunnioitusta osoteta äidille ja palvelijattarelle Hornen talossa. Tämän närästyksen rinnastansa purettuansa tervehti hän saapuvilla olevia sitte poistuen ovelle. Kaikista kohosi hyväksynnän mumina ollen eräät jo valmiina poies-häätämään tuon alhaisen humalikon enemmäti hälinöittä, tuuma joka olisikin toimeen-pantu ja jossa hän wain olisi saanut alastoman ansionsa mukaan, ellei hän olisi lievittänyt lankeemustaan vakuuttaen hirmuisesti sadattaen (sillä hän oli wisu kiroilija), että oli yhtä toden uskon poika kuin kukaan joka kuunaan henkeä vetänyt on. Seisahuttakaat elin-nesteeni, sanoi hän, ellei juur’noin tuntenut vilpitön Frank Costello joka minä olin ja eritoten kasvatettu kunnioittamaan isääsi ja äitiäsi jota parempaa kääretortun tai vanukasmössön laittajaa ei olekaan ja jota aina muistelen rakastavin mielin.