The issue 2/2008 (52) of the Finnish poetry magazine, Tuli&Savu, celebrates the history of the first 50 issues – featuring editorials by all previous editors-in-chief. This is what I had to say in my piece (the title translates as “A Tsunami In A Thimble”).

Lyhyttä päätoimittajakauttani, 2002-2003, leimasi, ainakin minulle, muuan tsunami sormustimessa.

Heti keväällä 2002 laadin ja Miian Toivion kanssa päätimme julkaista netissä lyhyen ”kriitikon huoneentaulun”, jonka provokatiivinen anti pelkistyi ilmoitukseen, että emme vastedes julkaisisi kielteisiä arvosteluja, ns. teilauksia.

Olin päätynyt tähän reseptiin kahlattuani läpi aiempien vuosikertojen arvostelut, jotka minusta olivat jotenkin masentavan konformistisia – ja niin, että mitä ”kielteisempi” sävy, sitä ennalta arvattavampaa poetiikkaa kirjoittaja näytti edustavan ja vaativan. Teilausten kieltäminen pyrki edustamaan tavallaan vastapakotetta (tai kritiikkien poetisoimista, jos niin halutaan): kriitikonkin oli aika, runoilijan tapaan, oppia sanomaan yhtä kun tarkoittaa toista.

Vaikea sanoa, oliko taululla mitään vaikutusta sittemmin tarjottuihin tai julkaistuihin kritiikkeihin. Hylkäsin lopulta vain kaksi, molemmat aiemman toimituksen tilaamia: toinen piiskasi Jukka Koskelaisen silloin tuoreinta kokoelmaa, toinen koki muistaakseni upottaa Eino Santasen esikoisen.

Yhtä vähän osaan arvioida, mikä oli provokaation tuottamien harvojen, mutta sitä tarkemmin kohdennettujen vastaiskujen laajempi merkitys (Timo Hännikäinen sanoi Kerberoksen pääkirjoituksessa lehteämme Suomen runouden ”Pravdaksi”, Rita Dahlin taas julkaistessa (Kerberos 1/2002) melko henkilöönkäyvän täyslaidallisen). Ehkä se oli siinä, että ne, korvissani tyhjiin kaikuneina, ja itsellenikin yllätykseksi, pakottivat minut vetäytymään postiltani ja jättämään sen nuoremmille, mikä jälkikäteen arvioiden ehkä tuntuvastikin vauhditti kaikkea sitä käymistä, jota olin sormustimemme vesille tahtonut.

Toisaalta osaan nähdä, että taulun ankaran kiellon kääntöpuoli, vaatimus tai oikeus ”kaikkien kukkien kukkia”, joka oli myös esikoispääkkärini sanomana, on sittemmin muodostunut pikku altaamme yleisesti tunnustetuksi mantraksi: milloin viimeksi on nähty minkä tahansa valtalehden runoussivu, joka ei rakentuisi ajatukselle ”Suomen uudistuvan runouden” ”hämmästyttävästä monimuotoisuudesta”…

… mistä tulenkin tämänkertaiseen tuulipussiini. Onko hokema monimuotoisuudesta totta, ja jos, tarvitsemmeko me sitä todella, ja jos niin missä mielessä ymmärrettynä?

Olen ennenkin sanonut ja sanon taas, että mikään ei voisi olla kauempana esteettisestä ideaalistani kuin ”kaikki käy”. Päinvastoin, enemmän ”mikään ei kelpaa” -huutoja! Uudistuminen, jos sen mieli olla muuta kuin päivä- tai yöperhosten lepatusta iäti samoina pysyvillä rannoilla, vaatii kritiikin (vaan ei julkaisu-) kynnysten herkeämätöntä nostamista. Kenenkään ei saa sallia astua kahta kertaa samaan virtaan!

Samaan aikaan (toisaalla) tahtoisin kuin tahtoisinkin uusia kieltotauluni: havaintoni mukaan kriittikkimme (yhä) aiheettoman suuri sallivuus toteuduu (yhä) juuri sen piiloisen konformismin välityksellä, jonka ilmauksena on omien odotusten asettaminen runon esittämien haasteiden edelle.

Siiskö että meitä ei kiinnosta, mitä kriitikko ei ole ymmärtänyt, vaan mitä hän on ymmärtänyt? Voi, ei niinkään! Ei kumpaakaan! Tarkoitan kaivata kritiikkiä joka, oppiveljeni Charles B:n sanoin, ”juopuisi omasta metaforisuudestaan” ja auttaisi meitä riisumaan ymmärryksen pakkopaitaa.

Näet siitä ja vain siitä on kyse ”monimuotoistumisesta”, sikäli kuin sitä on esiintynyt. Ja sitä on, eikä vähiten tämän lehden vaikutuksesta. Mutta tämän vaikutuksen laajuus on yllättävänkin suorassa yhteydessä sen vaativuuteen, suppeuteen jos niin halutaan. Voi näyttää siltä, että sormustin ei paljon vedä, mutta toisaalta, ”Meri ei vedä kahta Kalaa” (Haavikko): tsunameilla sormustimen kokoisissa sammioissa on puolellaan jatkuvan yliläikkymisen etu: siksi nämä vetävät edemmänkin. Siksi ja vain siksi ”Suomen” runous tänään myös niin iloisesti roiskuu yli annettujen kansallisen ymmärryksen rajojen – oikeastaan ensimmäistä kertaa sitten Leinon ja Mannisen päivien ja täysin linjassa edellisen ”Tuulikanteen” optimistismin kanssa: ”Muut sydämen saivat, mä kantelen” (…) ”Itse tunnoton, herätän tunteita.” (vaan en välttämättä ymmärrystä…)